Henkisen ja fyysisen urheiluväsymyksen käsittelyä 12/2013 -1/2014
Syksyn mittaan oli mieleen pesinyt ajatus pitää myöhäisen syksyn maratonin jälkeen pitkästä aikaan niin sanottu kunnon breikki urheilusta, ainakin tavoitteellisesta sellaisesta. Kun vielä kisajuoksu meni miten meni, Lanzaroten reissun jälkeen ei paljon ollut virtaa kinttaissa tai treenipainetta takaraivossa.
Oli aika mukavaa, että tauon tarve ajoittui samaan aikaan joulun, uudenvuoden, yksivuotissynttäreiden ja liukkaiden pääkallokelien kanssa. Läheiset tuskailivat, kun kelit ei meinanneet suosia juoksemista, pyöräilemistä eikä ainakaan hiihtämistä. Minä popsin hyvän omatunnon turvin herkkuja, pääosin terveellisiä mutta kylläkin ihan reippaasti myös joulun suklaata. Lueskelin hyvää kirjaa, konttasin yksivuotiaani kanssa, houkuttelin muita pelaamaan arvoitus- tai lautapelejä...
Nyt reilu kuukausi maratonin jälkeen en ole aivan varma, onko hyvä vai huono asia, että treenit ovat taas startanneet, mutta varsin maltillisesti. Ihan täyttä mielenkiintoa ei vieläkään ole, tai ainakaan viime vuosien jatkuvaa poltetta lenkkareiden matkaan, pyörän selkään tai suksien päälle, punttitangon alle...
Treeni-into on palailemassa pikku hiljaa, niin että houkuttaa on alkanut jo ainakin puntti ja voiman kartuttaminen. Tähän isona osatekijänä on uskoakseni ollut Hiihto-lehdestä napattu hiihtäjän kuntopiiri, mallia keskivartalon vahvistaminen. Olipa oiva hetki, kun ensimmäistä kertaa siipan eli kotivalmentajan kanssa kokeilimme läpivetoa, ja totesimme, että nyt molemmat kuntopiirikuurille kuin oltaisiin jo. Kuntopiirittely aloitettiin jo ennen maratonreissua, mutta varsinaisesti sitä on intouduttu noudattamaan joulutauon jälkeen. Itse olen pyrkinyt tekemään kuntopiirin noin pari kertaa viikkoon, siten, että toinen kerta on ollut punttipäivänä tai viereisenä päivänä. Eipähän unohdu ne tärkeimmät lihasryhmät jos salilta tulee syystä tai toisesta kiire karkuun.
Jokin taisi lipsahtaa urheilun suhteen syksyllä yli tai hitusen pois raiteiltaan, kun treenaaminen tuntuu "ihan kivalta", mutta kaikki kilometrien ahnehtiminen, hiihdottomien kelien manaaminen ja jatkuva urheiluasioiden puiminen eivät ole sittemmin oikein kiinnostaneet. (Olympialaiset on tietenkin asia erikseen.) Toinen vaihtoehto on toki uudehko rooli äitinä omassa perheessä: lisäaika urheilulle tarkoittaa vähemmän aikaa jossain muualla, lapsen kanssa. Itsetunnon palauttava vuosi synnytyksen jälkeen onnistui hyvin, mutta osoitti myös, että (molempien vanhempien) treenaaminen lapsiperheessä vaatii tiukkaa aikataulutusta, joka puolestaan kiristää helposti hermoja. Tapanani ei ole jännittää kohtuuttomasti etukäteen, mutta hoitovapaan päättyminen kummittelee silti miltei päivittäin mielessä, ja sotii kovien urheilutavoitteiden asettamista vastaan. Huomaan myös, että välillä jännittää ja siksi ehkä kiukuttaa sekin, kun treenin toteutuminen on usein epävarmaa viimeiseen asti. Tasapainoa ajatuksille etsitään.
Olen tulossa siihen tulokseen, että urheilu jatkukoon täysillä vastedeskin, (siinä ja vain) siinä määrin, kun se on kohtuullisella panostuksella mahdollista. Pitkistä pisimmät treenit ja kisat saattavat jäädä minulta vielä ainakin tulostavoitteellisina hamaan taivaanrantaan odottamaan; eletään näitä ruuhkavuosia nyt maltillisesti ensin. Urheilla voi myös hyviksi ja perhejärjestelyiltään helpohkoiksi todetuilla lyhyemmillä matkoilla, ja omalla tasolla, siten että hyvä mieli ja liikunnan ilo säilyy yhdellä, toisella ja kolmannellakin. Ja sitten toisaalta... Tarviiko sitä nyt niin linjatakaan, mitä puolen vuoden päästä treenaa. Jos keskittyy tekemään viikon kerrallaan nyt, ja siihen, että kaikki treenit ovat nyt laadukkaita. Laatu kompensoi kummasti määrää tässäkin asiassa.
