Salipäiväkirjasta 10/2015

Paluu pohjamudista


Positiivisella kyljellä liikkeelle. Tuplien synnytyksen sotatantereelta alkanut nousujohteinen treenikäyrä on jo jollain mallilla! On osa-alueita, joihin insinööriäitinä voin olla ja olen tyytyväinen, ja osa-alueita, joiden kohdalla pitää siristää että näkisi valon tunnelin päässä. Tässä mietteitä ja omakohtaista motivointijappasua siitä, mitä on tehty ja mitä voisi tehdä paremmin.


Sanotaanko sitä nyt sitten tupla- vai triplamammaksi jos lapsia on kolme mutta vain kaksi ovat kaksosia? (Sitä, joka on aloittanut samaan aikaan omakotitalon rakennusprojektin, sanotaan hulluksi.) Ajankäytöllisiä haasteita on joka tapauksessa tiedossa vast'edeskin, joten priorisointia tarvitaan. Kolme kuukautta on nyt opeteltu perheen treenirytmitystä, joka on asettunut suurinpiirtein seuraaviin uomiin:

.Työssäkäyvä osapuoli kerää valtaosan treenitunneista työmatkaliikunnasta. Lihaksilla duuniin aina kun esteitä eli velvollisuuksia ei ole.
.Kotiäitiosapuoli hoitakoon pääosan treeneistä vauvojen ja vaunujen kanssa. Perustuu siihen että yöunet riittävät levoksi, ja tähän asti ovat onneksi riittäneet.
.Viikonloppuisin pyritään järjestämään molemmille ainakin yksi treenivuoro, johon voi kyllä joutua ottamaan 1-2 kyytiläistä mukaan.
.Treenikriisin iskiessä pahemmin, pyritään muokkaamaan aikatauluja niin, että kriiseilijä pääsisi lenkkipolulle korjaamaan tilannetta mieluiten itsekseen.


Olosuhteisiin nähden hyvin on mennyt. Pari asiaa on aiheuttanut enemmän päänvaivaa: Se, että juoksu on vielä synnytyksen jälkeen pysynyt lähinnä tulevaisuuden toivelistalla ja se, että salitreeniaikaa on todella hankala järjestää hektisten ja arvaamattomien iltaimetysten vuoksi. Ensimmäisen robleeman suhteen toiveet ailahtelevat, kun välillä tuntuu että voi(si) juosta jo aivan hyvin muutaman kilometrin lenkkejä, mutta välillä parikin askelta tuntuu siltä että sisuskalut ropisevat radalle tömähdyksistä. Kuvittelin että minulla on hiipivä askel! Toiseen onkelmaan on sentään löydetty melko hyvät tulokulmat.


Salitreenien pelastus ovat olleet avuliaat isovanhemmat, jotka ovat päivän parhaana aikana eli aamupäivisin kerran viikossa tarjonneet minulle intopinkeelle punttitunnin. Kovan itsetoppuuttelun myötä onnistuin aloittamaan salitreenit synnytyksen jälkeen tälläkin kertaa maltilla, ja ne ovat olleet koko ajan paranevaa nautintoa. Pikku hiljaa olen hilannut painoja kohti vanhoja lukemia, säästellen suorien vatsalihaksien käyttöä ja vältellen 'peffalla puristamista' eli liiallista apulihasten käyttöä. Penkissä pääsin tänään jo työntämään nelosalkuisella painolla eli tasan 40kg:lla muutaman toiston. Treenimalli 2x6 oli mahtava ja koukuttava vuosi sitten, joten siihen on suunta nytkin. Myös maastaveto on tuntunut yllättävän mukavalta ekojen viikkojen jälkeen, vaikka siinä nelosalkuiset painot ovatkin vielä pienet vuodentakaisiin seiska-alkuisiin verrattuna. Sitten se motivointikohta: vielä täältä takaisin tullaan!


Uuden kodin treeniautotallia odotellessa salitreenivuoroa on pitänyt puolustaa välillä ihan hupsuuteen asti. Isovanhempien lomaillessa välillä meistä etäämpänä on pari kertaa päädytty tekemään autoilunukutus triollemme siten, että äiti on pudotettu salille ja isi on ajellut nukutuslenkin autolla sillä välin. Periaatteella "ihan sama miten jos se vaan toimii". (Nukahtamishaaste vaivaa lähinnä uhmaikäistä esikoista.) Ja toinen periaate: sitten kun lopulta pääsee treenaamaan, menee _kaikki_ fokus treeniin ja hommat tehdään niin hyvin kuin osataan! Tällä erää ei ole vielä paita kastunut rintojen kohdalta punttisalilla, eli ajatus karannut vauvoihin.  Olen muuten pitänyt jo pitkään salipäiväkirjaa puhelimessa. Näytän siis toivottavasti varsin jupilta (huom. YUP eli _young_ urban professional 😉) näplätessäni puhelinta salilla alinomaa!


Multisportia on katsottu tv-koosteina, ja perheen isukki on päässyt vetämään jokusen lyhyen kisankin. Jotain tyytyväisyyttä niistä kisoista koen minäkin, sitä kautta varmaan että ainakin tässä kaikessa pyörityksessä on _mahdollista_ päästä kisaamaankin silloin tällöin... yksi aikuinen kerrallaan, hyvin valmisteltuna, ja kärsiä univeloista sitten pari seuraavaa viikkoa. Mutta mahdollista!


Toiveet korkealla tulevaan kauteen siis. Vielä ei mitään tietoa milloin ja missä lajeissa numerolappua pääsisi testailemaan, mutta lähdetään siitä että jossain lajissa ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tapahtuu. Siihen asti... Kotisirkus pyörii! Ja pyörii! Ja pyörii...

Ensi lumen leiri 11/2014

...ja ensi kesän suunnitelmat 2/2015


Jo toista vuotta peräjälkeen säästimme syyslomaviikkoa talven puolelle, ja suuntasimme marraskuiselle Leville ensilumen latua testaamaan. Takana oli hektinen ja vesisateisen arkinen syksy, joten lumileiri oli tuova lääkettä moneen nälkään. Tavoitteet maltillisina matkaan, jospa pääsisi suunnilleen päivittäin ladulle ja ystäviäkin tapaisi. Lopun ajan rentoutuisi!

Levin baanat ovat pettämättömät, aina priimakunnossa! Tällä kertaa lunta oli riittävästi vain tykkiladulla, mutta latu oli tuttua laatua, ja vaikka porukkaa oli kuin jouluyön messussa parhaimmillaan, ei haitannut! Vauhdista ja tyylistä riippumatta ladulle mahtui, ja hiihto maistui. Muutaman kerran toki joutui epämukaviin puristuksiin juniorikilpahiihtäjien innostuessa liiaksi kiihdyttämään kilpaa keskenään, hakemaan paikkaa laskuun tai pysähtymään yllättäen keskelle latua. Kaikki normaalit latuliikennesäännöt eivät olleet voimassa aamutreenien tai iltaruuhkan aikaan.

Sain hiihdettyä tavoitteiden mukaisesti, tekniikkapainotteisesti ja rauhallisesti. Viikkoon mahtui yksi kovempi treeni tasuria, muutoin mentiin leppoisaa peekoota. Pulkkamäessäkin käytiin, ja ystävien luona kyläiltiin, ja mikä parasta, kaksi kertaa tuli tehtyä myös keskivartalokuntopiiri. Yhteensä treeniaikaa tuli noin 9-10 tuntia, ja lillumiset kylpylässä päälle.

- - -

Nyt helmikuussa ovat ajatukset siirtyneet ensilumen leiristä Levillä jo hiihtolomaan ja keväthankikeleihin - Levillä. Tänä keväänä perheen tavoitteet ovat aiempaa hajanaisemmat: yksi aikoo hiihtää paljon, toinen ei ehkä ollenkaan. Kolmas luultavasti opettelee pitämään sauvoja piikkipäät alaspäin. Ensi kevään tavoitteet listattiin ruutupaperille pian marraskuun leirin jälkeen. Sanallisesti todettiin, että kaikki suunnitelmat perustuvat olettamuksiin, että kisakunto olisi viimevuotisen tasoinen. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että ihan näin ei tilanne kesällä ole, ja 24h-seikkailut tapahtuvat hieman toisenlaisissa puitteissa kuin viime kesänä!

Maha siis kasvaa ja vieläpä tuplavauhtia. Mammaa motivoi tällä hetkellä se, että puolen vuoden päästä kun treenit pääsevät taas vauhtiin, sitä vauhtia sitten varmasti riittää, ja peruskunnon voi arvioida palautuvan nopsaan kolmea pientä ihmistä palvellessa. Varusteita on tarpeen päivittää sen verran, että lenkille päästään jollain tyylillä syksylläkin - samalla on ennakoitu, että lenkkejä ylhäisessä yksinäisyydessä ja rauhallisuudessa tulee selvästi aiempaa harvemmin. Oppisikohan sitä lopultakin sietämään häiriötekijöitä paremmin ja keskittymään olennaisimpaan? Voisi olla hyödyllinen, uusi taito monessa kisassa!

No mutta. Jukola jäänee väliin ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen kerran. Seikkailukisoja seuraan ruudun takaa, treenisuunnitelmien sijaan laadin kirjallisuuden lukulistaa ja maastopyörätekniikan sijaan opettelen koodausta. Perheen (toistaiseksi?) ainoa mies kolunnee keväällä ja kesällä suunnittelemaamme kisakalenteria läpi niin kauan kuin vaimon hyväksyvät nyökkäykset jatkuvat. Kisastoppi tullee, niin uskomme, vasta reilusti heinäkuun, jopa elokuun puolella.

Toivon mukaan hiihtolomaleiriltä kertyy kaikesta huolimatta jotain kirjoitettavaa. Haaveilu kohdistuu pulkkamäkeilyyn, lumikenkäilyyn ja sauvakävelyyn, pienen ja ison hiihtäjän kannustamiseen. Aurinkoon! Kyllä täältä vielä kisakuntoon palataan! Palataan!

1st Muddy-X South 2014

Mäntsälän muta-ajot 25.10.2014


Hoen nykyään jatkuvasti treenaamisen motivaatiopulaa; helposti sen pulan sitten aina vain kadottaa, kun on rastien hakua ja ajanottoa tiedossa.


Mäkisen Seppo innostui vihdoin rantauttamaan Muddy-X-kisaformaatin Etelä-Suomeen. Kesän alussa jo maanittelimme muta-ajoja pk-seudulle, "joo joo, järjestät vain, kyllä me sinne kuskeja tuodaan!" Pikkuisen piti vetää puheita takaisin, kun flunssa ja työt sitoivat urheilevaa naapurustoa, ja meidänkin perheessä toista tarvittiin hiekkalaatikon ympärillä pk-treeniseurana. Sovittiin, että minun vuoro osallistua, joten kerran vielä tälle kesälle telineet ja pyörä katolle ja puskia päin!


Olen itsekin kehuskellut oululaisille kavereille pk-seudun mtb-maastoilla, joten oli varsin kiva kuunnella Sepon alustusta kisaan: aluetta oli tarvinnut pienentää ja reittiä rajata Oulun mittakaavasta. Mitään tietoa ei ollut siitä, ehtisikö reittiä millään kiertää kukaan kokonaan. Itse totesin olevani käytännössä ensimmäisessä pyöräsuunnistuskisassani (ensimmäistä kertaa kisassa, jossa olen yksin suunnistamassa pyörällä) ja ihan ensimmäistä kertaa rogaining-reittiä suunnittelemassa - siispä maltilliset tavoitteet ja leppoisaa syksyistä treeniä ajamaan.


Mukana oli tosi mukavasti naisiakin, ja kokeneesta päästä. Ajoin lopulta kisan kolmanneksi, tuloslistan puoliväliin. Olin hyvillä mielin reissun alusta loppuun, ja vasta kotona alkoi hitusen huvittaa muutamat tekemiset tai tekemättä jättämiset. Seuraavassa reissun mutkat pääpiirteissään.


Päätin hakea isot pisteet pois, ja laskeskelin, että maksimisuorituksella se tarkoittaisi kaikkia yhdeksän, kahdeksan, seitsemän ja kuuden pisteen rasteja. Lähtökohtaisesti hakisin pienempiä vain jos suunnitelmia olisi pakko muuttaa. Bonustehtävä julkaistiin pari minuuttia ennen starttia, ja sattui juuri minun reittini alkuun. Päätin yrittää kymmentä ekstrapistettä ja onnistuin, löysin kesäteatterin toisen kisailijan kanssa heti, samoin tehtävänä olleen Mäntsälän kapinan vuosiluvun (1932) selvitin nopsaan. Pääsin mielestäni hyvissä asemissa varsinaiselle reitille.


Eka suunta oli helpohkon näköiselle yhdeksän pisteen rastille; helpohko oli määritelmä myös rastin haun jälkeen. Kaikkiaankin minun hakemani rastit olivat niillä paikoilla, joita kartassa ja tarkistusliuskan rastimääreissä luvattiin, jekkuja oli hyvin vähän. Ekan haun jälkeen ajautumisen ja maaston tulkitsemisen sekalaisena yhteistuloksena päätin hakea läheisen viiden pisteen rastin, jota sitten muutaman minuutin myös pummasin. Päätin olla harmittelematta, puraisin hampaiden väliin energiapatukan jatkoin seuraavalle rastille mietiskellen, että kierto olisi varmempi ratkaisu, mutta kun tuosta nyt näyttäisi menevän tie junaradan vierustaa, kyllä sitä varmaan kannattaa kokeilla... Ja kokeiluksi meni, jouduin taluttelemaan ja ajelemaan hidasta polkua, kun radanvierustan tie oli katkaistu aidalla ja porteilla. Tässä vaiheessa ymmärsin vielä suunnata heti kuin mahdollista takaisin tielle, ja loppuväli sujui hyvin. Hieman myöhempänä reitillä kohtasin kahluukaverin, joka oli päätynyt oikomaan paljon suorempaan, ja sitä myöten päätynyt kantamaan pyörää puskassa.


Kahdeksan pisteen rastia suon reunasta hain huonosti, kun kuvittelin muutaman muun tavoin polkua paljon hatarammaksi kuin se lopulta oli. Rastin jälkeen sitten katsoin, kun kilpasisko suuntasi seuraavaa seitsemää pistettä kohti puskaan, ja päätin itse kiertää vähän selvemmiltä reiteiltä... Tavallaan. Lopputulos: kilpasisko päätyi tavoitellulle uralle puskan jälkeen, minä ajauduin väärään ja hävisin jo mainitun kahluukaverin kanssa rämpiessäni puolisen tuntia!


"Sama kai se on miten sitä reenaa", todettiin rämpiessä, joka minun osalta päättyi siihen, että kiersin lopulta kartan ulkopuolelta että pääsin tietä pitkin rastille. En välttynyt pieniltä pummeilta siltikään, enkä osannut päivittää reittisuunnitelmaani ajoissa. Hain tämän suppa-seitsemäisen lisäksi vielä toisen seiskan, mutta sitten alkoi ajelu. Laskin, että paremmalla suunnittelulla olisin saanut lopulta helposti 3 pistettä enemmän kasaan. Se ei olisi auttanut sijoituksellisesti, sillä gps-seurantaa tulkitessa huomasi selvästi, että valitsemani kierto oikealta oli selvästi hitaampi ja vähäpisteisempi kuin kierto vasemmalta. Loppupuolella reittiä mielessä kiehtoivat vielä muutamien unelmarastien hakemiset, kunnes vastatuulta päin yksin painellessani tajusin, ettei aika millään riitä. Olisi pitänyt vain tehdä päätöksiä paljon aikaisemmin, jotta viimeiselle tunnille olisi mahtunut muutakin, kuin vastatuuleen ajamista ja kahden rastin hakemiset (2 ja 5 pistettä).


Kaiken kaikkiaan, niin kuin tarinastakin läpi on luettavissa, ajamista tuli paljon, ja siinä mielessä oli hyvä treeni. Oppimista jäi "ihanan" paljon reitin suunnittelua ja suunnitelman päivittämistä ajatellen, mikä oli juuri odotettavaakin, ja tavallaan koko reissun tarkoitus. Nautin täysillä, ja odotan seuraavaa kertaa, niin kuin suunnistusskaboissa tuntuu aina käyvän. Pidän selvänä, että meidän perheestä osallistutaan jatkossa Muddy-X Southiin joka kerta, poissaolot vain Force Majoren edessä.


Kiitokset Sepille ja kilpakumppaneille loistavasta treenikisasta!