Juoksua, hiihtoa ja haaveita 3-4/2016
Tiukkaa tekkee, ei voi mittään. Hirviä hinku reenaamaan ja yrittää vain unohtaa sen. Jala jalla jalajala vei...
Muutamia hailaitseja keväältä kerrottavaksi onneks on! Käytiin viikon juoksuleiri Gran Canarian maisemissa, ja nautittiin lämmöstä. Maastotossut pääsi pari kertaa sen verran hyvään testiin että hyväksi on testaamalla ne nyt todettu. Ihanaa! Tolkuttoman nättiä vuorenrinnettä, monenlaista polkua ja varsin hyvä seura laittaa jalalla jala jala vei.
Pikku kääntötauko kotona, siivottiin koti myyntikuntoon ja lähdettiin uuteen reissuun. Reissussa ollessa sitten myytiin se koti. :) Siivoamisella olen viime vuosina tarkoittanut lähinnä pintasiivousta, imurointia ja kylppärin sutaisua. Tällä kertaa siivottiin aivan vanahaan malliin, nurkkienjynssäyshommaa tarkoitan. Kanarian reissun kuusi lenkkipäivää kuitattiin kuudella lenkittömällä siivouspäivällä. Puhdasta sentään tuli! Kanarian treeniviikon tuntimäärät olivat muuten jännä juttu: Tuntui kuin juoksua olisi tullut ainakin 15 tuntia, totuus oli tasan viisi! Jatkoa varten muistiin kirjoitettavaksi tuli, että pyörät on varattava vuokrattavaksi sesonkiaikana pari kuukautta etukäteen. Adhoc-kyselijälle ei tarjottu edes reittikarttaa lohduksi. 😁
Lyhyellä ja työläällä varusteiden vaihdolla (12 koneellista pyykkiä kuudessa päivässä) suunnattiin siis kohti maaliskuisia hiihtolatuja. Mielessä siinsivät vierailu Syötteellä pitkästä aikaa ja siellä uusi mökin laajennus, Levin tutut hiihtobaanat ja Kittilän ystävien tapaaminen.
Syötteellä päästiin hiihtämään lasten suosiollisessa rytmissä, eivät nimittäin heränneet päiväuniltaan kertaakaan niinä aikoina kun äitiliini oli hiihtoretkillä. (Olis kai pitänyt viipyä retkillä pitempään!) Kelit oli kohdillaan, mutta latujen kunnossapito tökki. Kun mökki on vähän syrjäisemmän ladun varressa, ekat ja vikat 10 latukilometriä joka lenkistä olivat täynnä mäntymetsän ripottamaa roskaa. Vasta tunturin juurella alkoi meno kirkastua, päivästä ja kellonajasta riippumatta. Onneksi puhdastakin kaistaa löydettiin, ettei mennyt ihan maku hiihtämisestä. Haastetta oli enemmän pertsalla mennessä, kun ladun vierusta oli turhan jäinen ja latu siis roskainen. Vapaalla tyylillä isoimmat esteet sai väisteltyä, eikä pidon tarttumista tai jäätymistä tarvinnut miettiä.
Levillä latujen laatu oli tutulla varmuustasolla! Parituntista lenkkiä hiihdin, useimmiten vähän alle. Hyvältä tuntui kaikkinensa, vain enemmän olisin toivonut saavani lapsia mukaan lenkeille. Yritettiin hommata toinenkin lenkkikärry hiihtoahkioksi, vain huomataksemme etteivät kärryjen ja kärryjen suksien vuosimallit aivan vaivatta sopineetkaan yhteen. Yksi toimiva menopeli hiihtäjän perään saatiin koottua viimeiseksi päiväksi! Niinikään yksi halukas kyytiläinen ilmoittautui mukaan, ja yksi hiihtäjä eli kärrynvetäjä. Muistot oli hiukan totuutta kultaisemmat: taisi olla viime kerralla sekä pienempi kärry että vähemmän massaa kyydissä että enemmän treeniä pohjilla vetäjällä että tasaisempi maasto! Eka 1,3km kesti 11 minuuttia. Ajattelin, ettei tässä hitsivie päästä kuin vitosen lenkki mutta niinpä vain homma alkoi toimia tasaisemmalla väylällä, ja 19km saatiin kärrylle matkaa. Kyytiläinen käväisi myös lyhyesti suksillaan, kunnes eväsrusinat muistuivat taas mieleen. Aivan helottavan hyvä oli keli, ja toinen Levin latukartan suosikkireiteistäni Marja-Leenan kahvilalle tarjosi parasta antiaan. Sen verta oltiin vain ajoissa ettei lättyjen paistaminen ollut päässyt vielä alkuunkaan, onneksi omat eväät riittivät!
Kun myöhään aloittaa, voi ajoissa lopettaa: näin meidän hiihtokausi 2016. Hiihtoreissulla yhdeksän reissupäivän saldoksi tuli kahdeksan hiihtopäivää ja pauttiarallaa 155 kilsaa. Koko talven lukemat saa kun lisää kaksi kotimaastojen lenkkiä, yhteensä 30km mukaan. Positiivisen kautta ajateltuna siinä on yli satanen enemmän kuin viime vuonna hiihdetyt matkat!
Onneksi kotolandiassa Vantaalla ovat nyttemmin polut sulaneet ja Kanarian reissulle hankitut uudet lenkkarit saatu tehokäyttöön. Lenkkikärryn kanssa on hölkätty ja nyt jo parit lenkit pyöräiltykin. Isovanhemmat ovat taas ilmaantuneet apukäsiksi, ja ne hetket on hyödynnetty tarkkaan paitsi raksalla myös maastolenkkarit jalassa... On alkanut jo mielihalut huidella korkealla, unelmat uudesta tupla-Jukolasta ja multisport-kesästä elävät taas.
"If your dreams don't scare You, they are not big enough."
Ihan ens alkuun puetaan kuitenkin kisanumero ylle puolentoista viikon päästä Bodom Trail -polkujuoksukauden avauksessa Espoossa. En malta odottaa!
sunnuntai 24. huhtikuuta 2016
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Numerolappua uhmaamaan 1/2016
Ehkä kisavauhtikin löytyy vielä...
Istun lentokoneessa ja katson kelloa: ilmoittautuminen BodomTrailille 2016 alkoi kaksi minuuttia sitten. Jännitän, pääsenkö mukaan, kun wifi on lennolla ehkä joo free, muttei juuri nyt lainkaan available. Samalla tiedän, että jännitys mukaanpääsystä tulee jatkumaan vielä pitkään, siihen saakka kunnes seison lopulta lähtöviivalla ja hölskytän toivottavasti siihen mennessä taas vähän vahvempia ja vikkelämpiä kukkakeppejä, joita jaloiksikin kutsutaan. Herkkua yhtä kaikki, on ainakin kehityksen suunta ylöspäin ja toiveiden tynnyriin sukellus alkanut.
Raksaprojekti vie meidän perheen järkevästä treeniajasta tällä hetkellä leijonan osan, eli viikko on onnistunut jos on päässyt kahdelle lenkille ja kerran salille. Parhaimmillaan aerobista on saatu kerättyä ehkä neljä tuntia viikkoon, kun vaunulenkkien suhteen käyttää vähän soveltavaa laskutapaa. Vaan kaikki otetaan ja kaikesta nautitaan, niin lenkeistä, raksasta kuin lasten seurasta. Tää on nyt vaan tätä vielä jonkin aikaa. Tehokkuuden alkulähteillä muuta ei ehdi tehdä kuin juosta, joten pyritään nyt sitten juoksukisaan ensi töiksi numerolappua sovittelemaan ja kisahuumaa mieleen palauttamaan.
Hyviä uutisia urheilun - tai no, liikunnan - saralta joka tapauksessa on. Pisin juoksulenkki on jo (!) 12 kilsaa, ja hei, ensimmäinen leuka on taas saatu vedettyä! Vuodenvaihteesta alkanut päivittäinen treeni on ehtinyt kasvattaa ensimmäiset hiirenkorvansa: Selvästi onnistuneen leuan olen saanut näinä 31 tammikuun päivänä vedettyä ehkä neljästi. Kohta siis menee jo kaksi. :) Oman kropan paino on tuplaraskauden jäljiltä taas tutuissa lukemissa, maastavedon ja penkin painot samoin. Lasten isovanhempia ei voi liian monessa foorumissa kiittää mm. siitä, että salitreeniä ei ole tarvinnut jättää välistä kuin ehkä kahdella viikolla koko puolen vuoden aikana. Yhden kummitädinkin olen kuulemma saanut innostettua mukaan hulluutuksiin, leuanvetotanko kuuluu siellä hankitun. Jes!
Hyvistä uutisista ja jännittämisen aiheista lisää. Varattuna on Kanarian lomaviikko oman perheen ja kaikkien isovanhempien kanssa, siellä tavoitteena päivittäinen treeni ja ennen kaikkea pyöräily. Raksa ratkaisee, ja jos se sallii, kalenterissa siintää myös parin viikon kiertue keväthangilla. Toistaiseksi hiihtokilsoja pyöreät nolla, jaiks... Treenikaverit ja kilpasiskot ovat vielä tovin aikaa piirun verran karussa siis, mutta paluu numerolapun haltijaksi lähestyy yhtä kaikki. 😁
Jospa tämä olisi se meidän perheen tapa kasvattaa urheilullisia lapsia. Ainakin äiti on pähkinöinä sporttailusta - ilmoittautuminen nimittäin onnistui lopulta kotona, ja nimi komeilee Bodom Trail 2016 osallistujalistalla. Yippee! Toukokuu, mut vie polkujuoksuun!
Istun lentokoneessa ja katson kelloa: ilmoittautuminen BodomTrailille 2016 alkoi kaksi minuuttia sitten. Jännitän, pääsenkö mukaan, kun wifi on lennolla ehkä joo free, muttei juuri nyt lainkaan available. Samalla tiedän, että jännitys mukaanpääsystä tulee jatkumaan vielä pitkään, siihen saakka kunnes seison lopulta lähtöviivalla ja hölskytän toivottavasti siihen mennessä taas vähän vahvempia ja vikkelämpiä kukkakeppejä, joita jaloiksikin kutsutaan. Herkkua yhtä kaikki, on ainakin kehityksen suunta ylöspäin ja toiveiden tynnyriin sukellus alkanut.
Raksaprojekti vie meidän perheen järkevästä treeniajasta tällä hetkellä leijonan osan, eli viikko on onnistunut jos on päässyt kahdelle lenkille ja kerran salille. Parhaimmillaan aerobista on saatu kerättyä ehkä neljä tuntia viikkoon, kun vaunulenkkien suhteen käyttää vähän soveltavaa laskutapaa. Vaan kaikki otetaan ja kaikesta nautitaan, niin lenkeistä, raksasta kuin lasten seurasta. Tää on nyt vaan tätä vielä jonkin aikaa. Tehokkuuden alkulähteillä muuta ei ehdi tehdä kuin juosta, joten pyritään nyt sitten juoksukisaan ensi töiksi numerolappua sovittelemaan ja kisahuumaa mieleen palauttamaan.
Hyviä uutisia urheilun - tai no, liikunnan - saralta joka tapauksessa on. Pisin juoksulenkki on jo (!) 12 kilsaa, ja hei, ensimmäinen leuka on taas saatu vedettyä! Vuodenvaihteesta alkanut päivittäinen treeni on ehtinyt kasvattaa ensimmäiset hiirenkorvansa: Selvästi onnistuneen leuan olen saanut näinä 31 tammikuun päivänä vedettyä ehkä neljästi. Kohta siis menee jo kaksi. :) Oman kropan paino on tuplaraskauden jäljiltä taas tutuissa lukemissa, maastavedon ja penkin painot samoin. Lasten isovanhempia ei voi liian monessa foorumissa kiittää mm. siitä, että salitreeniä ei ole tarvinnut jättää välistä kuin ehkä kahdella viikolla koko puolen vuoden aikana. Yhden kummitädinkin olen kuulemma saanut innostettua mukaan hulluutuksiin, leuanvetotanko kuuluu siellä hankitun. Jes!
Hyvistä uutisista ja jännittämisen aiheista lisää. Varattuna on Kanarian lomaviikko oman perheen ja kaikkien isovanhempien kanssa, siellä tavoitteena päivittäinen treeni ja ennen kaikkea pyöräily. Raksa ratkaisee, ja jos se sallii, kalenterissa siintää myös parin viikon kiertue keväthangilla. Toistaiseksi hiihtokilsoja pyöreät nolla, jaiks... Treenikaverit ja kilpasiskot ovat vielä tovin aikaa piirun verran karussa siis, mutta paluu numerolapun haltijaksi lähestyy yhtä kaikki. 😁
Jospa tämä olisi se meidän perheen tapa kasvattaa urheilullisia lapsia. Ainakin äiti on pähkinöinä sporttailusta - ilmoittautuminen nimittäin onnistui lopulta kotona, ja nimi komeilee Bodom Trail 2016 osallistujalistalla. Yippee! Toukokuu, mut vie polkujuoksuun!
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Salipäiväkirjasta 10/2015
Paluu pohjamudista
Positiivisella kyljellä liikkeelle. Tuplien synnytyksen sotatantereelta alkanut nousujohteinen treenikäyrä on jo jollain mallilla! On osa-alueita, joihin insinööriäitinä voin olla ja olen tyytyväinen, ja osa-alueita, joiden kohdalla pitää siristää että näkisi valon tunnelin päässä. Tässä mietteitä ja omakohtaista motivointijappasua siitä, mitä on tehty ja mitä voisi tehdä paremmin.
Sanotaanko sitä nyt sitten tupla- vai triplamammaksi jos lapsia on kolme mutta vain kaksi ovat kaksosia? (Sitä, joka on aloittanut samaan aikaan omakotitalon rakennusprojektin, sanotaan hulluksi.) Ajankäytöllisiä haasteita on joka tapauksessa tiedossa vast'edeskin, joten priorisointia tarvitaan. Kolme kuukautta on nyt opeteltu perheen treenirytmitystä, joka on asettunut suurinpiirtein seuraaviin uomiin:
.Työssäkäyvä osapuoli kerää valtaosan treenitunneista työmatkaliikunnasta. Lihaksilla duuniin aina kun esteitä eli velvollisuuksia ei ole.
.Kotiäitiosapuoli hoitakoon pääosan treeneistä vauvojen ja vaunujen kanssa. Perustuu siihen että yöunet riittävät levoksi, ja tähän asti ovat onneksi riittäneet.
.Viikonloppuisin pyritään järjestämään molemmille ainakin yksi treenivuoro, johon voi kyllä joutua ottamaan 1-2 kyytiläistä mukaan.
.Treenikriisin iskiessä pahemmin, pyritään muokkaamaan aikatauluja niin, että kriiseilijä pääsisi lenkkipolulle korjaamaan tilannetta mieluiten itsekseen.
Olosuhteisiin nähden hyvin on mennyt. Pari asiaa on aiheuttanut enemmän päänvaivaa: Se, että juoksu on vielä synnytyksen jälkeen pysynyt lähinnä tulevaisuuden toivelistalla ja se, että salitreeniaikaa on todella hankala järjestää hektisten ja arvaamattomien iltaimetysten vuoksi. Ensimmäisen robleeman suhteen toiveet ailahtelevat, kun välillä tuntuu että voi(si) juosta jo aivan hyvin muutaman kilometrin lenkkejä, mutta välillä parikin askelta tuntuu siltä että sisuskalut ropisevat radalle tömähdyksistä. Kuvittelin että minulla on hiipivä askel! Toiseen onkelmaan on sentään löydetty melko hyvät tulokulmat.
Salitreenien pelastus ovat olleet avuliaat isovanhemmat, jotka ovat päivän parhaana aikana eli aamupäivisin kerran viikossa tarjonneet minulle intopinkeelle punttitunnin. Kovan itsetoppuuttelun myötä onnistuin aloittamaan salitreenit synnytyksen jälkeen tälläkin kertaa maltilla, ja ne ovat olleet koko ajan paranevaa nautintoa. Pikku hiljaa olen hilannut painoja kohti vanhoja lukemia, säästellen suorien vatsalihaksien käyttöä ja vältellen 'peffalla puristamista' eli liiallista apulihasten käyttöä. Penkissä pääsin tänään jo työntämään nelosalkuisella painolla eli tasan 40kg:lla muutaman toiston. Treenimalli 2x6 oli mahtava ja koukuttava vuosi sitten, joten siihen on suunta nytkin. Myös maastaveto on tuntunut yllättävän mukavalta ekojen viikkojen jälkeen, vaikka siinä nelosalkuiset painot ovatkin vielä pienet vuodentakaisiin seiska-alkuisiin verrattuna. Sitten se motivointikohta: vielä täältä takaisin tullaan!
Uuden kodin treeniautotallia odotellessa salitreenivuoroa on pitänyt puolustaa välillä ihan hupsuuteen asti. Isovanhempien lomaillessa välillä meistä etäämpänä on pari kertaa päädytty tekemään autoilunukutus triollemme siten, että äiti on pudotettu salille ja isi on ajellut nukutuslenkin autolla sillä välin. Periaatteella "ihan sama miten jos se vaan toimii". (Nukahtamishaaste vaivaa lähinnä uhmaikäistä esikoista.) Ja toinen periaate: sitten kun lopulta pääsee treenaamaan, menee _kaikki_ fokus treeniin ja hommat tehdään niin hyvin kuin osataan! Tällä erää ei ole vielä paita kastunut rintojen kohdalta punttisalilla, eli ajatus karannut vauvoihin. Olen muuten pitänyt jo pitkään salipäiväkirjaa puhelimessa. Näytän siis toivottavasti varsin jupilta (huom. YUP eli _young_ urban professional 😉) näplätessäni puhelinta salilla alinomaa!
Multisportia on katsottu tv-koosteina, ja perheen isukki on päässyt vetämään jokusen lyhyen kisankin. Jotain tyytyväisyyttä niistä kisoista koen minäkin, sitä kautta varmaan että ainakin tässä kaikessa pyörityksessä on _mahdollista_ päästä kisaamaankin silloin tällöin... yksi aikuinen kerrallaan, hyvin valmisteltuna, ja kärsiä univeloista sitten pari seuraavaa viikkoa. Mutta mahdollista!
Toiveet korkealla tulevaan kauteen siis. Vielä ei mitään tietoa milloin ja missä lajeissa numerolappua pääsisi testailemaan, mutta lähdetään siitä että jossain lajissa ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tapahtuu. Siihen asti... Kotisirkus pyörii! Ja pyörii! Ja pyörii...
Positiivisella kyljellä liikkeelle. Tuplien synnytyksen sotatantereelta alkanut nousujohteinen treenikäyrä on jo jollain mallilla! On osa-alueita, joihin insinööriäitinä voin olla ja olen tyytyväinen, ja osa-alueita, joiden kohdalla pitää siristää että näkisi valon tunnelin päässä. Tässä mietteitä ja omakohtaista motivointijappasua siitä, mitä on tehty ja mitä voisi tehdä paremmin.
Sanotaanko sitä nyt sitten tupla- vai triplamammaksi jos lapsia on kolme mutta vain kaksi ovat kaksosia? (Sitä, joka on aloittanut samaan aikaan omakotitalon rakennusprojektin, sanotaan hulluksi.) Ajankäytöllisiä haasteita on joka tapauksessa tiedossa vast'edeskin, joten priorisointia tarvitaan. Kolme kuukautta on nyt opeteltu perheen treenirytmitystä, joka on asettunut suurinpiirtein seuraaviin uomiin:
.Työssäkäyvä osapuoli kerää valtaosan treenitunneista työmatkaliikunnasta. Lihaksilla duuniin aina kun esteitä eli velvollisuuksia ei ole.
.Kotiäitiosapuoli hoitakoon pääosan treeneistä vauvojen ja vaunujen kanssa. Perustuu siihen että yöunet riittävät levoksi, ja tähän asti ovat onneksi riittäneet.
.Viikonloppuisin pyritään järjestämään molemmille ainakin yksi treenivuoro, johon voi kyllä joutua ottamaan 1-2 kyytiläistä mukaan.
.Treenikriisin iskiessä pahemmin, pyritään muokkaamaan aikatauluja niin, että kriiseilijä pääsisi lenkkipolulle korjaamaan tilannetta mieluiten itsekseen.
Olosuhteisiin nähden hyvin on mennyt. Pari asiaa on aiheuttanut enemmän päänvaivaa: Se, että juoksu on vielä synnytyksen jälkeen pysynyt lähinnä tulevaisuuden toivelistalla ja se, että salitreeniaikaa on todella hankala järjestää hektisten ja arvaamattomien iltaimetysten vuoksi. Ensimmäisen robleeman suhteen toiveet ailahtelevat, kun välillä tuntuu että voi(si) juosta jo aivan hyvin muutaman kilometrin lenkkejä, mutta välillä parikin askelta tuntuu siltä että sisuskalut ropisevat radalle tömähdyksistä. Kuvittelin että minulla on hiipivä askel! Toiseen onkelmaan on sentään löydetty melko hyvät tulokulmat.
Salitreenien pelastus ovat olleet avuliaat isovanhemmat, jotka ovat päivän parhaana aikana eli aamupäivisin kerran viikossa tarjonneet minulle intopinkeelle punttitunnin. Kovan itsetoppuuttelun myötä onnistuin aloittamaan salitreenit synnytyksen jälkeen tälläkin kertaa maltilla, ja ne ovat olleet koko ajan paranevaa nautintoa. Pikku hiljaa olen hilannut painoja kohti vanhoja lukemia, säästellen suorien vatsalihaksien käyttöä ja vältellen 'peffalla puristamista' eli liiallista apulihasten käyttöä. Penkissä pääsin tänään jo työntämään nelosalkuisella painolla eli tasan 40kg:lla muutaman toiston. Treenimalli 2x6 oli mahtava ja koukuttava vuosi sitten, joten siihen on suunta nytkin. Myös maastaveto on tuntunut yllättävän mukavalta ekojen viikkojen jälkeen, vaikka siinä nelosalkuiset painot ovatkin vielä pienet vuodentakaisiin seiska-alkuisiin verrattuna. Sitten se motivointikohta: vielä täältä takaisin tullaan!
Uuden kodin treeniautotallia odotellessa salitreenivuoroa on pitänyt puolustaa välillä ihan hupsuuteen asti. Isovanhempien lomaillessa välillä meistä etäämpänä on pari kertaa päädytty tekemään autoilunukutus triollemme siten, että äiti on pudotettu salille ja isi on ajellut nukutuslenkin autolla sillä välin. Periaatteella "ihan sama miten jos se vaan toimii". (Nukahtamishaaste vaivaa lähinnä uhmaikäistä esikoista.) Ja toinen periaate: sitten kun lopulta pääsee treenaamaan, menee _kaikki_ fokus treeniin ja hommat tehdään niin hyvin kuin osataan! Tällä erää ei ole vielä paita kastunut rintojen kohdalta punttisalilla, eli ajatus karannut vauvoihin. Olen muuten pitänyt jo pitkään salipäiväkirjaa puhelimessa. Näytän siis toivottavasti varsin jupilta (huom. YUP eli _young_ urban professional 😉) näplätessäni puhelinta salilla alinomaa!
Multisportia on katsottu tv-koosteina, ja perheen isukki on päässyt vetämään jokusen lyhyen kisankin. Jotain tyytyväisyyttä niistä kisoista koen minäkin, sitä kautta varmaan että ainakin tässä kaikessa pyörityksessä on _mahdollista_ päästä kisaamaankin silloin tällöin... yksi aikuinen kerrallaan, hyvin valmisteltuna, ja kärsiä univeloista sitten pari seuraavaa viikkoa. Mutta mahdollista!
Toiveet korkealla tulevaan kauteen siis. Vielä ei mitään tietoa milloin ja missä lajeissa numerolappua pääsisi testailemaan, mutta lähdetään siitä että jossain lajissa ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tapahtuu. Siihen asti... Kotisirkus pyörii! Ja pyörii! Ja pyörii...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)