Vantaan puolimaraton 2013

Käsittelyssä seuraava ennätys 13.10.2013

Pientä säätöä lapsenhoidon suhteen. Vuorokausi korkean osallistumismaksun sulattelua. Pari päivää takareiden kireyden pelkäämistä. Hieronta, joka ei tuottanut toivottua tulosta... Ja sitten starttiin.

Jännitystaso vaihteli kotona nollasta viiteenkymmeneen, mutta starttiviivalla oli jo yli sadan prosentin, ja tuntui yökötyksenä kurkussa. Pitikö tätä nyt ruveta ihan näin paljon jännäämään... Toivottelin, että tuloksena olisi jonkunlainen superkompensaatio, ja vauhdin hurma!

Kun edellinen numerolappuisena juostu matka oli yli puolta lyhyempi HMR kymppi, oli jotenkin erityisen vaikea arvioida sopivaa aloitusvauhtia. Ääneen puhuin tavoitteista vähän varovaisesti, vaikka elättelin ties mitä haaveita. Lopulta päätin yrittää tähdätä vauhdin mahdollisimman tasaisesti 5 min/km -tasolle. Alkumatkalla se onnistuikin aika kivasti!

Viiden kilsan kohdalla oli vielä ah-niin-helppoa!

Kolmen kilometrin kohdalla sain ekstratsempit tutulta maratoonarilta, joka tahkosi viimeistä varttiaan. Vaikka hän oli hyvässä neljän tunnin vauhdissa, menin melko heittämällä ohi porukan mukana. Nice! Vihdoin oma juoksu alkaa tuntua edes kiiruhtamiselta, entisen hiipimisen sijaan!

Juoksu tuntui rennon reippaalta aina 9,5 kilometriin saakka. Ennen kympin kylttiä sain ehkä ensimmäistä kertaa tunteakseni vatsalihasten lievän krampin, joka säikäytti, mutta meni onneksi ohi sopivasti järjestäjien puolesta tarjotun geelin avulla. Pieni pelko pepussa kiristin vauhdin takaisin tavoitetasolle ja suuntasin uudelle kierrokselle.

Tai oikeastaan kiristin vähän reilumminkin. Alkoi kutkuttaa ajatus, josko sitä sittenkin jaksaisi vähän reippaammin loppumatkan... Sykemittarin näyttämään nopeuteen ei aina ihan tohdi luottaa, toisaalta hetkellisyytensä, toisaalta epätarkan matkanmittaamisen vuoksi. Päätin koittaa hilata tulevien kilometrien keskivauhdin n. 4:50-tasolle - mittarin mukaan. Jotain sitä tasoa uskon vauhtien olleenkin, mutta vain kokonaista seuraavat kolme kilometriä. Sen jälkeen kello tuntui aloittavan karkaamisensa.

Puolimaratonin, tai minkään muunkaan juoksumatkan, loppumatkalla on miltei mahdoton saada laskettua vauhteja tai loppuaikaennustetta oikein. Ei onnistunut tälläkään kertaa. Kun haave 1:45-alituksesta oli pakko pitkin hampain hylätä, olin miltei samantien epätoivossa, jossa loppuaika ei enää edes alkanut ykkösellä ja nelosella. Eikä vauhti kuitenkaan pudonnut kuin muutaman sekunnin kilometriä kohden! Jälkiviisastelu kotona näytti, että vauhti pysyi suhteellisen tasaisena loppuun asti: Garminin mukaan selkeä vauhdin poikkeama tapahtui vain välillä 10-13 km, ja sekin parempaan suuntaan. Maalissa nettoaika oli 1:46,07, joka on laskeskelujeni mukaan alle 2 s/km yli tavoitteena olleen vitosen vauhdin. Jee! :)

Olin erittäin tyytyväinen loppuaikaan, ja minulle kupariselta tuntunut 1:50-raja rikkoutui komeasti. Kilometrit 14:stä eteenpäin olivat pahenevaa kurjuutta ja kärsivällisyysharjoitusta, ja maalissa muutama katsoja pääsi näkemään, mitä olin aamulla tankkausravintona syönyt... Tarkoitan sanoa, että jotakuinkin kaikki oli pelissä, kovempaa en olisi päässyt! Tämän "ylihuomisen" olen yrittänyt miettiä, mistä juoksu ensisijaisesti jäi kiinni, "ilman _mitä_ olisin juossut minuutin kovempaa?" Loppupäätelmäksi on valikoitumassa kokonaisuus. Vähän jäi kiinni jaloista, vähän hapenotosta, vähän energiattomuudesta, vähän vatsalihaksista... Eli juoksukunnosta! Totuus on, että tämä oli hyvä, kunnonmukainen kilpailusuoritus. :)

Kiitos vielä hyvistä järjestelyistä Vantaan seurayhtymälle. Mitenpä sitä aurinkoista syyspäivää paremmin viettäisikään!

Yösuunnistusta syksyllä 2013

En pelkää pimeää metsää, en...

Jos on välillä kuvitellut osanneensa jo suunnistuksesta jotain, tuon kaiken tuntuu unohtavan uudelleen, kun valot sammutetaan. Että metsä voikin tuntua pimeältä, kun sinne autojen valaisemalta parkkipaikalta sukeltaa! Paitsi että pitäisi osata laatia reittisuunnitelma kartalla, olisi kiva vielä nähdä, kummalla puolella maasto nousee, ja missä kuvio vaihtuu. "Een kyllä huomannut mitään polkua..." "Missä sen kuopan siis olis pitänyt olla...?"

Varmoja reitinvalintoja. Niitä korostetaan ihan toki syystä pimeällä suunnistettaessa. Jos hukkaa sijaintinsa tai, vielä pahempaa, suunnitelmansa, voi aivan yhtä hyvin palata omia jälkiä takaisin ja aloittaa alusta. Paitsi jos ei hoksaa, mistä päin oikeastaan tuli...
Varmat reitinvalinnat eivät silti tarkoita välttämättä samaa kuin polulla juokseminen tai helppo pohja. Jostain syystä tämän asian oivaltamiseen näyttää yösuunnistuksessa kuitenkin menevän aina 1-5 rastiväliä! Vasta loppumatkasta älyää, että pimeässäkin voi suunnistaa ihan samoista selvistä maastomerkeistä ja -muodoista kuin päivälläkin, hitusen tarkemmin valikoiden vain.

Tänä syksynä koklasin yörastit pariin otteeseen. Eka kerran päätteeksi loppuviitoituksella lupasin, että seuraavalla kerralla uskallan ja valitsen pitemmän matkan, ns. normimatkan (B-rata). Ja seuraavan kerran rasteille lähtiessä sitten... Väsytti ja jännitti taas, ja C-radan kartta kädessä sukelsin lähtöviitoitukselle. Jos tästä kirjoittaisi itselleen muistilappusen vuoden päähän, siinä voisi lukea, että oli ratavalinta sitten mikä hyvänsä, metsä on vain metsä yölläkin, eikä siellä loppujen lopuksi ole edes yksin. 

No niin, geneerisen tekstin geneeriseen yhteenvetoon. Alku meni molemmilla yörastikerroilla surkeasti, ja puolivälistä hommaan alkoi tulla juonta. Tossut oli suht. kevyet ilta-aikaan, ja hiki tuli vaikka alussa paleli. Lamppu toimi oikein kivasti, eikä loppumatkasta edes metsän uumenista kuuluneet huhuilut tai rasahdukset pelottaneet. Ensi vuoden tavoite voisi olla, että vastaus olisi "ihan sama", kun kysymys on "otatko mieluummin pitkän vai pimeän osuuden". Toistaiseksi vastaus on "ehdottomasti mieluummin pitkä".

Tuleva(n) yön kuningatar.

Cooper 1/2013

Todellinen pikamatka 12.9.2013

Cooper on lyhyt rykäisy. Se lause ja pelko niskassa startattiin matkaan pienellä porukalla. Pitkään aiottu testicooper toteutuu vihdoin, ja kehittyminen voi alkaa.
Kerrankin tehtiin hyvä alkulämmittely, joka olisi jälkikäteen ajateltuna voinut olla ehkä vieläkin parempi. Sykkeet saatiin kuitenkin yli aerobisen kynnyksen ennen lähtöä, pari (kymmentä) lyöntiä tuli toki jännityksestäkin.

Olin ajatellut lähteä matkaan alle 4:30-kilometrivauhtia, arvioituna kympin vauhdista 4:45/km. Kun sykemittarin nopeusnäyttö vakioitui, huomasin starttivauhdin olleen noin 4:09, mikä olikin tarkkaan ottaen ensimmäisen kilometrin väliaika. Laskeskelut tavoiteltavasta kierrovauhdista jotenkin unohtuivat heti kun vauhtiin päästiin, ja päätin vain yrittää kiristää vauhtia joka kiekalla. Seitsemän kierrosta juoksisin sinnillä!


Pari, kolmekin ratakierrosta meni kohtuullisesti jopa mukavuusalueella - aloitinkohan sittenkin vielä liian hitaasti? Happojen sieto ei edelleenkään tunnu omalta vahvuudelta, joten ajattelin että saan parhaan tuloksen kiristämällä vauhtia hieman loppua kohden. Toinen kilometri kulkikin 4:00, tosin maalissa sain huomata, että sykemittarin gps:n antama vauhtitieto on radalla kovin suuntaa-antava. Kaikkiaan mittari mittasi matkaa yli 100m liikaa, eli kaikkiaan lähes 4% virhettä.

Viisi kierrosta täyttyi ajassa 8:25, jolloin aloin uskoa seitsemän kierroksen minimitavoitteen täyttyvän. Seitsemännellä kierroksella käskyttäminen oli jo helppoa, kun saattoi ajatella viimeisen kierroksen olevan meneillään. Suunnittelin heittäytyväni maahan kun maaliviivan yli pääsen... Mutta kun maaliviivan kohdalla olikin vielä 15 sekuntia aikaa, alkoi loppukiri houkuttaa. Mieheni oli ohittanut minut loppusuoralla kierroksella, ja painoi omaa kiriään muutaman metrin edellä. Lopulta hän ehti noin 30m päähän, kun "aaiika!"-huuto kuului. Tallustelin omalta paikaltani maaliviivalle ja sain matkan pituudeksi reilut 50m. Kotona tarkasteltiin yleisurheilun kenttämerkintöjen ohjeita, ja todettiin, että kolmanneksi uloimmaisen radan 4*400m:n lähtöviivan kohta vastaa sisimmällä radalla n. 40m:n matkaa maaliviivalta. Lopullinen tulokseni oli siis 2840m.

Tulos vastaa tavoitetta ja oletettua cooper-tulosta. Haave oli 2900m:n puhkaisu, ja juoksun jälkeen haave muuttui 3000m:n rajan puhkaisuksi. Juoksu tuntui keskinkertaiselta, ei mitenkään lennokkaalta, mutta kuitenkin "ihan ookoolta". Sovittiin testitiimin kanssa, että ennätyksiä kohennellaan vielä tämän syksyn aikana. Tuohon mennessä pitää vielä miettiä taktiikkaa kertaalleen, sillä googlettelut näyttäisivät vinkkaavan, että cooperillakin optimitulos tulee mahdollisimman tasaisella vauhdilla.

Tässä ajanottajan huutelemat kierrosväliajat, siten kuin ne muistan... 1:41, 3:23, 5:05, 6:44, 8:25, 10:08, 11:45... Ja niiden perusteella lasketut kierrosajat pitkällä matematiikalla... 1:41, 1:42, 1:42, 1:39, 1:41, 1:43 ja 1:37. Tasaista or not.

Hyvän treenisyksyn toivotan tervetulleeksi!