Tulevan kesän tavoitteet ja haaveet 2/2014
Johtuu varmaankin nuoruuden harrastuksestani pesäpallosta, että uusi kausi tarkoittaa minulle aina seuraavaa kesää, ja uuteen kauteen valmistautuminen alkaa viimeistään vuodenvaihteessa. Nyt kun olen jo hyvän aikaa urheillut ns. kilpakuntoilijana, rytmitys ja lajipainotukset tuntuvan ohjautuvan samaan kesäkausirytmiin kuin luonnostaan.
Hiihto on minulle hieno ja tärkeä laji, ja kuitenkin olen taipuvainen pitämään massahiihtokilpailuja paljolti myös "vain" hyvinä treeneinä kesän koitoksille. Suunnistus on vienyt sydämeni ihan totaalisesti, ja viime kesänä ensimmäistä kertaa koettu rastiviikko tuntui uskomattoman hienolta tapahtumalta urheilla mukana, jo katkeamattomaksi perinteeksi tulleen Jukolan itseoikeutettuna jatkumona. Viime talvi meni kilpailujen osalta käytännössä ohi raskauden jäljiltä toipuessa, ja kisavire alkoi löytyä juuri kesän korvalla. Tästä kaudesta olisi tarkoitus muokata vähän toisenlainen, vaikkakin paras vire olisi taas tarkoitus ajoittaa alkukesän tienoille.
Jotta elämä ei olisi liian arvattavaa, olen hiljattain kumonnut kaikki edellisessä kirjoituksessa laatimani lupaukset treenien määrästä ja pituudesta sekä kilpailullisten haasteiden kovuudesta. Nimi on joukkueessa, joukkueen nimi hahmottumassa, kilpailun nimi on Rokua Geopark Challenge 2014. Pieniä muutoksia, lähinnä lisäyksiä, on treenikalenteriin siis tulossa.
Kun paikka kisaan aukeni, otin kylmästi kalenterin käteen, ja aloin miettiä, minkä verran oikeasti ehtisin treenata ennen kisaa. Ja edelleen sitä, viitsisikö sellaisella treenillä uskotella itselleen, että on kisakunnossa 24 tunnin koitokseen. Lueskelin vähän treenipalstoja, ja sain vedettyä yhteen suunnitelmani kevääksi. Päätin pitää aiemmin asettamani minimiviikkotreenit samoina, ja satsata siihen, että joka kuukaudelle osuisi vähintään yksi oikeasti pitkä lenkki, mieluiten kisa. Tämän lisäksi panostaisin huolellisuuteen ja runsaaseen ulkoiluun, ja vähintään kolmena viikkona neljästä pyrkisin tekemään ns. normaalin pitkän lenkin, kestoltaan 2-3 tuntia.
No niin. Akut ladattu. Suunnitelmat hieman tarkemmin auki purettuna näyttävät tältä:
Joka viikko
. Vähintään neljä harjoitusta, joista
. Yksi on puntti
. Yksi on pitkä, 2-3 tuntia
. Yksi (ja vain yksi) on tehoharjoitus ja
. Ainakin yksi harjoitus on tai sisältää pyöräilyä.
(. Jokainen lisäharjoitus on plussaa, kuitenkin vähintään yksi lepopäivä / viikko.)
Joka kuukausi
. Vähintään yksi pitempi kilpailunomainen harjoitus, kesto vähintään 5 tuntia. Alustavan kalenterin mukaan nämä harjoitukset olisivat
. Finlandiahiihto, molemmat matkat, helmikuussa
. Hiihtolomaviikko Levillä, maaliskuussa
. Jokin pyöräilyrogaining tai muu pyöräilykilpailu huhtikuussa
. Multisport cup, Spring Adventure toukokuussa ja
. Multisport cup, No Limit Adventure kesäkuussa.
Tämän kirjoituksen julkaisuajankohtana listattujen harjoitusten toteutuma näyttää kaksijakoiselta. Alla on kolme oikein hyvää treeniviikkoa (9-10 h / viikko) sekä yksi erittäin huono (0 h) sairastusviikko. Pyöräilytreenejä on takana jopa ennakoitua enemmän. Lisäksi Finlandiahiihto, jota ei peruta edes lumettoman maan edessä, uhkaa jäädä omalta kohdalta väliin (tai muuttua pk-treeniviikonlopuksi) mm. edelleen häiritsevän yskän ja aran nielun vuoksi.
Hyvän puolelle menee kuitenkin vaakakupissa vielä useita asioita. Enää treenimotivaatiota ei tarvitse kaivella kivien alta tai yhtään mistään: nyt on tavoite ja sitä kohti vie jokainen hyvin tehty treeni! Lisäksi tuntuu, että edellisen kirjoituksen aikoihin käyty perusteellinen pohdinta urheilun tarkoituksesta (lapsiperheessä) ja sen jälkeen uuden startin myötä tehty laatulupaus ovat tuoneet jonkinlaista ammattimaisuuden tunnetta tekemiseen. Luulen kyllä, että tämän ammattimaisuuden suurin ilmentymä on omassa päässä, päänsisäinen, my thing, mutta joka tapauksessa treeneistä on entistäkin helpompi nauttia, kun jäsentely on tehty isossa mittakaavassa valmiiksi. Aina kun pääsen treenaamaan, keskityn vain siihen, että treeni onnistuu mahdollisimman hyvin, enkä harmittele asioita, jotka jäävät lenkin vuoksi toisaalla tekemättä. Ja vielä viimeinen plussa menee leppoisuudelle, pitkälle piiitkälle matkalle kun harjoitellaan. Määrää ei korvaa mikään tehoharjoittelu, ja määrää tehdään rauhallisesti. Tähän luen esimerkiksi reippaat vaunulenkit varsin sopiviksi pyöräilyjä ja hölkkälenkkejä täydentämään.
Summaanpa vielä. Olemme perheessämme päättäneet kokeilla miltei kokonaisvaltaista urheilijakevättä, ja suunnitella muut tekemisemme suuressa määrin urheilun ehdoilla. Toistaiseksi tuntuu hyvältä ja oikealta päätökseltä. Tätä jatketaan neljä kuukautta! Seuraava tavoite on parantua ja palata myös tehotreenin makuun as soon as possible. Tuulta päin, morooo!
tiistai 18. helmikuuta 2014
tiistai 14. tammikuuta 2014
Treenitauko
Henkisen ja fyysisen urheiluväsymyksen käsittelyä 12/2013 -1/2014
Syksyn mittaan oli mieleen pesinyt ajatus pitää myöhäisen syksyn maratonin jälkeen pitkästä aikaan niin sanottu kunnon breikki urheilusta, ainakin tavoitteellisesta sellaisesta. Kun vielä kisajuoksu meni miten meni, Lanzaroten reissun jälkeen ei paljon ollut virtaa kinttaissa tai treenipainetta takaraivossa.
Oli aika mukavaa, että tauon tarve ajoittui samaan aikaan joulun, uudenvuoden, yksivuotissynttäreiden ja liukkaiden pääkallokelien kanssa. Läheiset tuskailivat, kun kelit ei meinanneet suosia juoksemista, pyöräilemistä eikä ainakaan hiihtämistä. Minä popsin hyvän omatunnon turvin herkkuja, pääosin terveellisiä mutta kylläkin ihan reippaasti myös joulun suklaata. Lueskelin hyvää kirjaa, konttasin yksivuotiaani kanssa, houkuttelin muita pelaamaan arvoitus- tai lautapelejä...
Nyt reilu kuukausi maratonin jälkeen en ole aivan varma, onko hyvä vai huono asia, että treenit ovat taas startanneet, mutta varsin maltillisesti. Ihan täyttä mielenkiintoa ei vieläkään ole, tai ainakaan viime vuosien jatkuvaa poltetta lenkkareiden matkaan, pyörän selkään tai suksien päälle, punttitangon alle...
Treeni-into on palailemassa pikku hiljaa, niin että houkuttaa on alkanut jo ainakin puntti ja voiman kartuttaminen. Tähän isona osatekijänä on uskoakseni ollut Hiihto-lehdestä napattu hiihtäjän kuntopiiri, mallia keskivartalon vahvistaminen. Olipa oiva hetki, kun ensimmäistä kertaa siipan eli kotivalmentajan kanssa kokeilimme läpivetoa, ja totesimme, että nyt molemmat kuntopiirikuurille kuin oltaisiin jo. Kuntopiirittely aloitettiin jo ennen maratonreissua, mutta varsinaisesti sitä on intouduttu noudattamaan joulutauon jälkeen. Itse olen pyrkinyt tekemään kuntopiirin noin pari kertaa viikkoon, siten, että toinen kerta on ollut punttipäivänä tai viereisenä päivänä. Eipähän unohdu ne tärkeimmät lihasryhmät jos salilta tulee syystä tai toisesta kiire karkuun.
Jokin taisi lipsahtaa urheilun suhteen syksyllä yli tai hitusen pois raiteiltaan, kun treenaaminen tuntuu "ihan kivalta", mutta kaikki kilometrien ahnehtiminen, hiihdottomien kelien manaaminen ja jatkuva urheiluasioiden puiminen eivät ole sittemmin oikein kiinnostaneet. (Olympialaiset on tietenkin asia erikseen.) Toinen vaihtoehto on toki uudehko rooli äitinä omassa perheessä: lisäaika urheilulle tarkoittaa vähemmän aikaa jossain muualla, lapsen kanssa. Itsetunnon palauttava vuosi synnytyksen jälkeen onnistui hyvin, mutta osoitti myös, että (molempien vanhempien) treenaaminen lapsiperheessä vaatii tiukkaa aikataulutusta, joka puolestaan kiristää helposti hermoja. Tapanani ei ole jännittää kohtuuttomasti etukäteen, mutta hoitovapaan päättyminen kummittelee silti miltei päivittäin mielessä, ja sotii kovien urheilutavoitteiden asettamista vastaan. Huomaan myös, että välillä jännittää ja siksi ehkä kiukuttaa sekin, kun treenin toteutuminen on usein epävarmaa viimeiseen asti. Tasapainoa ajatuksille etsitään.
Olen tulossa siihen tulokseen, että urheilu jatkukoon täysillä vastedeskin, (siinä ja vain) siinä määrin, kun se on kohtuullisella panostuksella mahdollista. Pitkistä pisimmät treenit ja kisat saattavat jäädä minulta vielä ainakin tulostavoitteellisina hamaan taivaanrantaan odottamaan; eletään näitä ruuhkavuosia nyt maltillisesti ensin. Urheilla voi myös hyviksi ja perhejärjestelyiltään helpohkoiksi todetuilla lyhyemmillä matkoilla, ja omalla tasolla, siten että hyvä mieli ja liikunnan ilo säilyy yhdellä, toisella ja kolmannellakin. Ja sitten toisaalta... Tarviiko sitä nyt niin linjatakaan, mitä puolen vuoden päästä treenaa. Jos keskittyy tekemään viikon kerrallaan nyt, ja siihen, että kaikki treenit ovat nyt laadukkaita. Laatu kompensoi kummasti määrää tässäkin asiassa.
Syksyn mittaan oli mieleen pesinyt ajatus pitää myöhäisen syksyn maratonin jälkeen pitkästä aikaan niin sanottu kunnon breikki urheilusta, ainakin tavoitteellisesta sellaisesta. Kun vielä kisajuoksu meni miten meni, Lanzaroten reissun jälkeen ei paljon ollut virtaa kinttaissa tai treenipainetta takaraivossa.
Oli aika mukavaa, että tauon tarve ajoittui samaan aikaan joulun, uudenvuoden, yksivuotissynttäreiden ja liukkaiden pääkallokelien kanssa. Läheiset tuskailivat, kun kelit ei meinanneet suosia juoksemista, pyöräilemistä eikä ainakaan hiihtämistä. Minä popsin hyvän omatunnon turvin herkkuja, pääosin terveellisiä mutta kylläkin ihan reippaasti myös joulun suklaata. Lueskelin hyvää kirjaa, konttasin yksivuotiaani kanssa, houkuttelin muita pelaamaan arvoitus- tai lautapelejä...
Nyt reilu kuukausi maratonin jälkeen en ole aivan varma, onko hyvä vai huono asia, että treenit ovat taas startanneet, mutta varsin maltillisesti. Ihan täyttä mielenkiintoa ei vieläkään ole, tai ainakaan viime vuosien jatkuvaa poltetta lenkkareiden matkaan, pyörän selkään tai suksien päälle, punttitangon alle...
Treeni-into on palailemassa pikku hiljaa, niin että houkuttaa on alkanut jo ainakin puntti ja voiman kartuttaminen. Tähän isona osatekijänä on uskoakseni ollut Hiihto-lehdestä napattu hiihtäjän kuntopiiri, mallia keskivartalon vahvistaminen. Olipa oiva hetki, kun ensimmäistä kertaa siipan eli kotivalmentajan kanssa kokeilimme läpivetoa, ja totesimme, että nyt molemmat kuntopiirikuurille kuin oltaisiin jo. Kuntopiirittely aloitettiin jo ennen maratonreissua, mutta varsinaisesti sitä on intouduttu noudattamaan joulutauon jälkeen. Itse olen pyrkinyt tekemään kuntopiirin noin pari kertaa viikkoon, siten, että toinen kerta on ollut punttipäivänä tai viereisenä päivänä. Eipähän unohdu ne tärkeimmät lihasryhmät jos salilta tulee syystä tai toisesta kiire karkuun.
Jokin taisi lipsahtaa urheilun suhteen syksyllä yli tai hitusen pois raiteiltaan, kun treenaaminen tuntuu "ihan kivalta", mutta kaikki kilometrien ahnehtiminen, hiihdottomien kelien manaaminen ja jatkuva urheiluasioiden puiminen eivät ole sittemmin oikein kiinnostaneet. (Olympialaiset on tietenkin asia erikseen.) Toinen vaihtoehto on toki uudehko rooli äitinä omassa perheessä: lisäaika urheilulle tarkoittaa vähemmän aikaa jossain muualla, lapsen kanssa. Itsetunnon palauttava vuosi synnytyksen jälkeen onnistui hyvin, mutta osoitti myös, että (molempien vanhempien) treenaaminen lapsiperheessä vaatii tiukkaa aikataulutusta, joka puolestaan kiristää helposti hermoja. Tapanani ei ole jännittää kohtuuttomasti etukäteen, mutta hoitovapaan päättyminen kummittelee silti miltei päivittäin mielessä, ja sotii kovien urheilutavoitteiden asettamista vastaan. Huomaan myös, että välillä jännittää ja siksi ehkä kiukuttaa sekin, kun treenin toteutuminen on usein epävarmaa viimeiseen asti. Tasapainoa ajatuksille etsitään.
Olen tulossa siihen tulokseen, että urheilu jatkukoon täysillä vastedeskin, (siinä ja vain) siinä määrin, kun se on kohtuullisella panostuksella mahdollista. Pitkistä pisimmät treenit ja kisat saattavat jäädä minulta vielä ainakin tulostavoitteellisina hamaan taivaanrantaan odottamaan; eletään näitä ruuhkavuosia nyt maltillisesti ensin. Urheilla voi myös hyviksi ja perhejärjestelyiltään helpohkoiksi todetuilla lyhyemmillä matkoilla, ja omalla tasolla, siten että hyvä mieli ja liikunnan ilo säilyy yhdellä, toisella ja kolmannellakin. Ja sitten toisaalta... Tarviiko sitä nyt niin linjatakaan, mitä puolen vuoden päästä treenaa. Jos keskittyy tekemään viikon kerrallaan nyt, ja siihen, että kaikki treenit ovat nyt laadukkaita. Laatu kompensoi kummasti määrää tässäkin asiassa.
lauantai 14. joulukuuta 2013
Lanzarote International Marathon 2013
Pitkällä retkellä 8.12.2013
Oli suunnitelmissa kirjoitella nyt vähän toisenlaista juttua, mutta aina ei voi valita. Kokemusta kertyi taas roppakaupalla, ja tuli hyvää kertausoppia urheilun tarkoituksesta ja mielekkyydestä kuntokilpailijan kohdalla. Juoksukisojen raporttitekstit ovat yleensä aika tylsää luettavaa omastakin mielestä, vaan ehkä tästä nyt saadaan pientä poikkeusta sääntöön!
Kulunut syksy on ollut juoksupainotteinen, kun kisoja on kierretty vielä suhteellisen myöhään kesällä ja syksyllä. Näin jälkikäteen mietittynä maraton joululuussa vaatii varsin paljon kärsivällisyyttä, kun juoksukautta joutuu välttämättä venyttämään alkavan hiihtokauden treenejä sotkemaan. Noin puolivälissä Lanzamarathonia alkoi kärsivällisyys loppua, ja treeniväsymys tuntua ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Mutta otetaas pari muuta asiaa ensin...
Hienon reitin olivat järjestäneet! Lanzamaraton alkoi Jardin de Cactusista vuoristosta, ja reitin alkuosa (12km) kiipeili hyväkuntoista mutta paikoin kovin jyrkkää vuoristoasfalttia niin, että alkoi heikompaa ja reitillä kuullun mukaan myös keskivertomaratoonaria hirvittää. Kello oli vasta yhdeksän aamulla, mutta aurinko porotti jo paahtavasti, ja olisipa ollut matka vielä pitempi ilman omaa juomapulloa alkukilometreillä: ensimmäinen juomapiste odotti vasta seitsemässä kilometrissä.
Muistiinpanoja. Lähdössä vallitsi jonkinlainen hallittu kaaos: vain suomalaiset ja saksalaiset odottivat lähtöä jotakuinkin paikallaan lähtöportin takana. Suomalaisia oli paljon, varmaankin olimme monipäisin kansakunta espanjalaisten jälkeen. Tervehdittiin toisiamme! WC-tarjonta oli mielenkiintoista tälläkin retkellä: kolme toilettia koko porukalle, paperia ehkä kolmasosalle. Hupsista? Musiikkina soi repeatilla Kate Perryn (ei Pinkin) tyttöpusu.
Reittikuvaus osoittautui hupaisan suurpiirteiseksi. Olimme tutustuneet profiiliin tarkkaan, kun henkilökohtainen jäniksemme suunnitteli optimaalisinta vetoaikataulua kimurantteihin korkeuseroihin. Joko mittakaava petti, tai mielikuva yhdestä noususta sekoitti muuten vain, mutta aika varmasti nousua oli ekalla kympillä enemmän kuin 62m. Ilman omaa juomapulloa alkumatkasta olisi tullut kyllä kuiva! Pienet laskuvirheet kuuluvat juoksukisan kulkuun: olin kympin kohdalla 1 1/2 minuuttia tavoitetta (4h) perässä, vaikka kuvittelin olevani 30s edellä. Hymähtelin jänismieheni ja appiukon muka ripeälle alkuvauhdille - joka sekään hädin tuskin ylsi tavoiteaikataulun vauhtiin.
Alamäkipätkä vuoristosta Costa Tequisen rantaan oli mitä pitikin, loivaa, rullaavaa laskua. Vauhtikin soljui, alle vitosen kilometrejä tuli ainakin yksi, ehkä pari. Rannassa tapahtui sitten jotain outoa, nimittäin tasaiseksi piirretyllä rantareitillä (jota sahattiin 3 1/2 kertaa!) oli yhtäkkiä pelkkää ylämäkeä ja nousuksi taipuvaa tasaista. Molempiin suuntiin. Pöh.
Ongelmat siis alkoivat kasaantua, eikä toivomaani kulun parantumista tapahtunut ikinä. Puolivälin tuntuma oli sellainen, että vedin loputkin rahat veikkauksesta maaliinpääsyn suhteen. Appiukon ja siten myös jäniksen selkä tuli vastaan, eikä helpolta näyttänyt sielläkään, keskeytystä ounasteltiin. Jänis-J ehdotti diiliä, jolla vedettäisiin neljän tunnin vauhti kiinni, perässä oltiin ehkä reilut pari minuuttia. Vai onko voimia? Pitihän sitä kokeilla.
Kokeilu kesti 4km, tai sitä rataa. Liekö ensimmäinen kerta, kun kisassa oli pakko laittaa kävelyksi. Mahasta varoiteltiin nestemäisistä paluuviesteistä, geelien imemistä vastaan kai. Jokin näissä urheilujuomissa ja geeleissä tuntuu aina tuottavan minulle vaikeuksia! 2 1/2 tuntia kestivät hiilihydraattivarannot, ja sitten alkoi kone kiehua, kun uusi energia ei imeytynyt. Pirulainen.
Pyyhe oli lentämässä kehään, ja annoin jo kilometrin kävelylleni nimen "loppuverryttely", kun kotimaista äijäenergiaa viidenkymmenen vuoden toiselta puolelta tupsahti viereen. Tsemppaavin kommentti vähään aikaan oli niinkin hymähtelevä kuin "jaa, jos vaan millään kuitenkin maaliin, niin ilman muuta, jää parempi mieli". Tässä kirjoitellessa alan olla tasan samaa mieltä, voi ylpeillä edes sinnikkyydellä. :)
Käveltyä tuli yhteensä ehkä 5-7 kilsaa, juteltua marevanista ja isästä, juoksukärryistä ja lapsesta, tankkaamisesta ja pakkasesta. Ihan tarkalleen en osaa sanoa, mikä tästä retkestä teki hankalan, ehkä moneen kertaan mainittu monen tekijän sigma, joista maraton koostuu. Kunto oli käsittääkseni hyvä, eikä vauhti suunnitelmissa mitenkään liioiteltu, aurinko ja kova maasto tekivät osansa. Helle ehkä hankaloitti entisestään myös energian imeytymistä, ja viimeisten päivien osalta valmistautuminen kaipaa tarkistusta. Ja treeniväsy pitkän kesäkauden jälkeen! Ainakin kerran vuodessa taitaa olla viisaampaa levätä nykytahtia korostetummin.
Jos kolmas kerta toden sanoo, niin maraton ei taida olla minulle se luonteenomaisin harrastus. Tämä noteeraus (4:29,25) pääsee nipin napin kakkoseksi omassa Wall of Famessani, ennätykseksi jää 4:22,13 Helsinki City Maratonilta 2009. Katsotaan nyt sitten, vieläkö uusia yrityksiä tulee. Varmuuden vakuudeksi jotain oppia lienee paras tikata muistiin.
.Treenaaminen kilpailunomaisessa maastossa ja lämpötilassa. Jos tämä ei ole mahdollista, aikatavoitetta on turha asettaa, paras lähteä juoksuretkelle.
.Tankkaaminen tarkoittaa suunnilleen yhden leipäannoksen lisäämistä normaaliin päiväannokseen. Keksit, kakut ja tuplapasta-annokset on täten todettu toimimattomiksi.
.Matkasta nauttiminen. Pelkkä tulostavoite mielessä juokseminen tekee maratoonauksesta rankan harrastuksen. Paljon kivempaa on kaikilla ja joka suhteessa, kun juoksee vain silloin kun juokseminen oikeasti houkuttelee. (Toinen näkökanta on toki treenaamisen buustaaminen maratonilmoittautumisella.)
Lopuksi kiitos upeasta kannustuksesta kaikille Lanzaroten saarella olleille! Nimittäin kaikki kannustivat. Oli ihan Tukholman veroista kannustamista, ja se on maratonvertailussa paljon myönnetty.
Oli suunnitelmissa kirjoitella nyt vähän toisenlaista juttua, mutta aina ei voi valita. Kokemusta kertyi taas roppakaupalla, ja tuli hyvää kertausoppia urheilun tarkoituksesta ja mielekkyydestä kuntokilpailijan kohdalla. Juoksukisojen raporttitekstit ovat yleensä aika tylsää luettavaa omastakin mielestä, vaan ehkä tästä nyt saadaan pientä poikkeusta sääntöön!
Kulunut syksy on ollut juoksupainotteinen, kun kisoja on kierretty vielä suhteellisen myöhään kesällä ja syksyllä. Näin jälkikäteen mietittynä maraton joululuussa vaatii varsin paljon kärsivällisyyttä, kun juoksukautta joutuu välttämättä venyttämään alkavan hiihtokauden treenejä sotkemaan. Noin puolivälissä Lanzamarathonia alkoi kärsivällisyys loppua, ja treeniväsymys tuntua ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Mutta otetaas pari muuta asiaa ensin...
Hienon reitin olivat järjestäneet! Lanzamaraton alkoi Jardin de Cactusista vuoristosta, ja reitin alkuosa (12km) kiipeili hyväkuntoista mutta paikoin kovin jyrkkää vuoristoasfalttia niin, että alkoi heikompaa ja reitillä kuullun mukaan myös keskivertomaratoonaria hirvittää. Kello oli vasta yhdeksän aamulla, mutta aurinko porotti jo paahtavasti, ja olisipa ollut matka vielä pitempi ilman omaa juomapulloa alkukilometreillä: ensimmäinen juomapiste odotti vasta seitsemässä kilometrissä.
Muistiinpanoja. Lähdössä vallitsi jonkinlainen hallittu kaaos: vain suomalaiset ja saksalaiset odottivat lähtöä jotakuinkin paikallaan lähtöportin takana. Suomalaisia oli paljon, varmaankin olimme monipäisin kansakunta espanjalaisten jälkeen. Tervehdittiin toisiamme! WC-tarjonta oli mielenkiintoista tälläkin retkellä: kolme toilettia koko porukalle, paperia ehkä kolmasosalle. Hupsista? Musiikkina soi repeatilla Kate Perryn (ei Pinkin) tyttöpusu.
Reittikuvaus osoittautui hupaisan suurpiirteiseksi. Olimme tutustuneet profiiliin tarkkaan, kun henkilökohtainen jäniksemme suunnitteli optimaalisinta vetoaikataulua kimurantteihin korkeuseroihin. Joko mittakaava petti, tai mielikuva yhdestä noususta sekoitti muuten vain, mutta aika varmasti nousua oli ekalla kympillä enemmän kuin 62m. Ilman omaa juomapulloa alkumatkasta olisi tullut kyllä kuiva! Pienet laskuvirheet kuuluvat juoksukisan kulkuun: olin kympin kohdalla 1 1/2 minuuttia tavoitetta (4h) perässä, vaikka kuvittelin olevani 30s edellä. Hymähtelin jänismieheni ja appiukon muka ripeälle alkuvauhdille - joka sekään hädin tuskin ylsi tavoiteaikataulun vauhtiin.
Alamäkipätkä vuoristosta Costa Tequisen rantaan oli mitä pitikin, loivaa, rullaavaa laskua. Vauhtikin soljui, alle vitosen kilometrejä tuli ainakin yksi, ehkä pari. Rannassa tapahtui sitten jotain outoa, nimittäin tasaiseksi piirretyllä rantareitillä (jota sahattiin 3 1/2 kertaa!) oli yhtäkkiä pelkkää ylämäkeä ja nousuksi taipuvaa tasaista. Molempiin suuntiin. Pöh.
Ongelmat siis alkoivat kasaantua, eikä toivomaani kulun parantumista tapahtunut ikinä. Puolivälin tuntuma oli sellainen, että vedin loputkin rahat veikkauksesta maaliinpääsyn suhteen. Appiukon ja siten myös jäniksen selkä tuli vastaan, eikä helpolta näyttänyt sielläkään, keskeytystä ounasteltiin. Jänis-J ehdotti diiliä, jolla vedettäisiin neljän tunnin vauhti kiinni, perässä oltiin ehkä reilut pari minuuttia. Vai onko voimia? Pitihän sitä kokeilla.
Kokeilu kesti 4km, tai sitä rataa. Liekö ensimmäinen kerta, kun kisassa oli pakko laittaa kävelyksi. Mahasta varoiteltiin nestemäisistä paluuviesteistä, geelien imemistä vastaan kai. Jokin näissä urheilujuomissa ja geeleissä tuntuu aina tuottavan minulle vaikeuksia! 2 1/2 tuntia kestivät hiilihydraattivarannot, ja sitten alkoi kone kiehua, kun uusi energia ei imeytynyt. Pirulainen.
Pyyhe oli lentämässä kehään, ja annoin jo kilometrin kävelylleni nimen "loppuverryttely", kun kotimaista äijäenergiaa viidenkymmenen vuoden toiselta puolelta tupsahti viereen. Tsemppaavin kommentti vähään aikaan oli niinkin hymähtelevä kuin "jaa, jos vaan millään kuitenkin maaliin, niin ilman muuta, jää parempi mieli". Tässä kirjoitellessa alan olla tasan samaa mieltä, voi ylpeillä edes sinnikkyydellä. :)
Käveltyä tuli yhteensä ehkä 5-7 kilsaa, juteltua marevanista ja isästä, juoksukärryistä ja lapsesta, tankkaamisesta ja pakkasesta. Ihan tarkalleen en osaa sanoa, mikä tästä retkestä teki hankalan, ehkä moneen kertaan mainittu monen tekijän sigma, joista maraton koostuu. Kunto oli käsittääkseni hyvä, eikä vauhti suunnitelmissa mitenkään liioiteltu, aurinko ja kova maasto tekivät osansa. Helle ehkä hankaloitti entisestään myös energian imeytymistä, ja viimeisten päivien osalta valmistautuminen kaipaa tarkistusta. Ja treeniväsy pitkän kesäkauden jälkeen! Ainakin kerran vuodessa taitaa olla viisaampaa levätä nykytahtia korostetummin.
Jos kolmas kerta toden sanoo, niin maraton ei taida olla minulle se luonteenomaisin harrastus. Tämä noteeraus (4:29,25) pääsee nipin napin kakkoseksi omassa Wall of Famessani, ennätykseksi jää 4:22,13 Helsinki City Maratonilta 2009. Katsotaan nyt sitten, vieläkö uusia yrityksiä tulee. Varmuuden vakuudeksi jotain oppia lienee paras tikata muistiin.
.Treenaaminen kilpailunomaisessa maastossa ja lämpötilassa. Jos tämä ei ole mahdollista, aikatavoitetta on turha asettaa, paras lähteä juoksuretkelle.
.Tankkaaminen tarkoittaa suunnilleen yhden leipäannoksen lisäämistä normaaliin päiväannokseen. Keksit, kakut ja tuplapasta-annokset on täten todettu toimimattomiksi.
.Matkasta nauttiminen. Pelkkä tulostavoite mielessä juokseminen tekee maratoonauksesta rankan harrastuksen. Paljon kivempaa on kaikilla ja joka suhteessa, kun juoksee vain silloin kun juokseminen oikeasti houkuttelee. (Toinen näkökanta on toki treenaamisen buustaaminen maratonilmoittautumisella.)
Lopuksi kiitos upeasta kannustuksesta kaikille Lanzaroten saarella olleille! Nimittäin kaikki kannustivat. Oli ihan Tukholman veroista kannustamista, ja se on maratonvertailussa paljon myönnetty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)