Nyt pitää jo uskaltaa! 7.6.2014
Onneksi päätettiin lähteä kisaamaan toinenkin Multisport cupin osakilpailu, No Limit Adventure Vihtiin. Kesän iso tavoite on edelleen kesäkuun lopun Rokua Geopark Challenge, ja kaikki kovat multisport-treenit vievät sitä kohti. Tämänkertainen harjoitus toimi lopulta myös tyhjennysvetona, en tosin ole aivan varma onko tyhjennyksellä kolme viikkoa ennen kisaa ihan samaa vaikutusta kuin lähempänä isoa starttia. Nähtäväksi jää.
Kaava tuntui tutulta: myöhään illalla Tytin ja pyörän nouto junalta, eväät, peti ja kamat aamuksi valmiina. Aamulla väkisin nieltävä aamupala ja matkaan. Tällä kertaa kisaan starttasi perheestämme toinenkin tiimi, ja vielä seinänaapurista kolmas tuttu. Kahdella autolla vietiin kuusi pyörää, kaikki lähipiirin pyörätelineet haalittiin lainaan.
Kartat ennakoivat kisasta fyysisesti ja suunnistuksellisesti tiukkaa ja reitistä pitkää. Hyvä! Hyviä maisemia oli promottu kisaennakossa, ja niitä saatiin questeillä: mtb-slalomia ja vihdoin myös minulle se ensimmäinen laskeutumisharjoitus, jes! Rullaluistelu kisavauhdilla oli myös mielenkiintoinen ja sekä ennakolta että jälkeenpäin spekulatiivinen. Eniten silti jälkeenpäin puhutti teknisten osuuksien maastopyöräily.
Kisa alkoi bike-and-run-prologilla. Aina kun on uusi laji, kuinka yksinkertainen periaattessa tahansa, opittavaa riittää. Nämä opittiin nopeasti: ensimmäinen pyöräilijä ajaa ensimmäisen juoksijan pyörällä, mikä helpottaa oikean pyörän poimimista polun varresta, kun osia vaihdetaan. Ensimmäisenä pyöräilijänä minä myös ajoin Tytin edelle, jätin pyörän ja lähdin juoksemaan edeltä loppuosuudelle. Kannoimme mukana vain yhtä reppua, jossa oli kaikki pakolliset varusteet. Reppu kulki aina pyöräilijän selässä. Vielä opittavaksi jäivät nämä: pyörällä olisi voinut ajaa ihan reippaasti edelle, ja aloittaa juoksun omia aikojaan, vaikka niin, että jälkimmäisenä juoksijana olisi ehtinyt jo vaihtoelueelle omaa reppua ja pyörää keräämään. Ennen prologia tosin jäi varmistamatta, päteekö ns. sadan metrin sääntö vai ei - onko joukkueen jäsenten oltava sadan metrin sisällä toisistaan vai ei.
Seuraava oivallus, joka tuntui toimivan: ei vaihdettu pyöräkenkiä ennen melontaa, jonne oli prologin jälkeen vain lyhyt pyöräsiirtymä. Alku oli sen verran sähläystä, että heti ensimmäinen leimaus melonnan alussa oli unohtua! Toitotin meille ääneen, että nyt tarkkana molemmat ja joka kohdassa. Melonta kulki jostain syystä tällä kertaa aivan käsittämättömän hyvin, saatiin nostettua vauhtia loppua kohti ja oltiin jopa naisten nopeimpia. Myös "reitinvalinta" järven keskeltä tuntui rannanmyötäilyä nopeammalta väylältä.
Pyöräilyyn. Minulla oli alla tuliterä 29" hiilikuitu-Cube, ja sehän kulki. Vaikutti, että vauhti riitti kisasiskoihin nähden hyvin, vaikka reisistä ei tuntunut irtoavan oikein mitään tehoja. MTB-osuudella päästiin ajamaan hiekassa, tunkkaamaan Vihti-Skin rinnettä ylös kolme (!) kertaa, rälläämään enduroradan läpi ja jurruttamaan vähän asfalttiakin. Ehkä hieman romanttisesti kuvattu, sillä minun osalta endurorälläys jätti suurimman kismityksen kisan jälkispekulaarioihin: kisa-adrenaliini tekee minulle kummia pyörän päällä, rupean liian varovaiseksi kun päätökset ajolinjoista pitää tehdä nopeasti! Olen kisan jälkeen yrittänyt miettiä tähän ensinnäkin syytä, ja toisekseen ajatuskaavaa, jolla pääsen asiassa niskanpäälle. Yes I can -asennetta lisää mulle, kiitos.
Puolivälissä pyöräilyjä oli rullistelupätkä. Aika helppo ja yllätyksetön sinänsä, sauvojen kanssa liidettiin ja meni ihan kohtuullisen hyvin (taas paluumatka nopeammin suhteessa muihin). Vain vauhti jäi puhuttamaan, nopeamminhan se pitäisi kulkea. Enduroradalla olimme ajaneet yhden radalla olleen rastin ohi. Näitä rasteja ei ollut kartalla, joten vieläkään emme tiedä, missä kohdin reittiä meillä molemmilla oli silmät kiinni yhtä aikaa. Tiiminä harjoittelimme rullaluistelun ajan tilanteen nollausta, oli siis hyvä ettei reitillä siinä vaiheessa tarvinnut juuri suunnistaa. Kun hypättiin jälleen pyörien selkään, oli jo unohdettu että enduroradalla mitään rasteja olikaan...
Tytti navigoi rasteille ja minä painelin milloin perässä, milloin edellä. Pyörällä vauhti tuntui suht. helpolta (poislukien ne tekniset sössöilyni), mutta tilanne muuttui kun jätettiin pyörät parkkiin ja lähdettiin kohti suunnistusosuutta. Spring Adventure oli ihan lämmittelyä No Limitiin verrattuna: tällä kertaa on turha puhua juoksuosuudesta, kyseessä oli täysiverinen suunnistusrata. Rata oli myös kirjaimellisesti verinen, sillä lyhyillä trikoilla kun painelin, piikkiset risut raapivat polvet rikki ja kivet kolhivat hamesääret kesäisenkirjavaan kukoistukseen. Tätä tämä on, ei voi mitään!
Suunnistus oli sovittu minun hommaksi, mutta totesin heti alusta lähtien, etteivät energiat taida riittää kuin mukana keikkumiseen. Tiedä sitten, nimittäin pojat kertoivat kisan jälkeen vaihdelleen kartanlukijaa juuri päinvastaisilla perusteilla: karttaa lukenut osapuoli oli yllättäen piristynyt, ja perässätuleva joutunut puuskuttamaan viimeisillä voimilla mukana. Minä annoin yhdellä kiipeämisrastilla vielä emitinkin Tytille, joka ei tuntunut väsyvän koko matkalla yhtään mistään. Vauhtimme ei kai ollut ihan katastrofaalista muttei kyllä missään nimessä hyvääkään. Yllätyksellinen multisport kääntyi meidän osalta siis ihan katolleen, kun trekkiosuudella jäätiin eniten kärjen vauhdista, juuri päin vastoin kuin ensimmäisessä kisassa.
Loppui se suunnistuskin aikanaan, parin helottavan kuuman hakkuuaukiotaistelun ja muutaman harvan polkupätkän jälkeen. Takaisin pyörille tullessa mietittiin paria asiaa: että juomapullot pitää täyttää, ja että ohjataanko meidät oikoreittiä maaliin. Täytettiin pullot eikä meitä kukaan ohjannut mihinkään, ei alkuun edes kartta. Pienen häröilyn jälkeen saatiin valittua oikea polku, ja valittua uudelleen pysyä sillä polulla. Takaa tuli miesjoukkue, joka valitteli kielen kuivumista kitalakeen ja reitiltä hajaantumista. Ajateltiin lyöttäytyä poikien peesiin, mutta ehtivät ensin, suunnistettiin kuulemma heitä paremmin. Kieltämättä, loppupätkällä ei paljon virheitä tullut, vaikka Tytti oli lähtötohinoissa unohtanut highlightata lopun reitistä.
Maalissa harmiteltiin, että neljänneksi jäätiin, kun tiukinta kisaa meidän kanssa matkan aikana käyneet MamAdventuren tytöt näyttivät ehtivän maaliin heti meidän perään, ja meitä odotti puuttuvan leiman sakot ja kaikki. Mietittiin, että tällä kertaa onni oli hitusen meitä vastaan, kunnes palkintojen jako alkoi, ja Puolivalppaat Tahtomaakarit eli meidät julistettiin naisten kakkosiksi! Ohoo, aika hienoa, että reitti oli ihan oikeasti aika kova, eikä me vain löysiä. Naisten voittajatiimi oli ainoa koko reitin sallitussa aikarajassa selvittänyt. Hieno homma!
Kotisohvalla olo oli aivan naatti, pyörän pesun lomassa jaksettiin sentään vähän puida sitä minun vajavaista maastopyöräilymenemistä. Seuraavana aamuna tuntui, että näinköhän sitä mihinkään isoon seikkailuun tohtii lähteäkään, kun takki on ihan tyhjä jo reilun kuuden tunnin repäisystä. Tunne laimeni pikku hiljaa alkuviikon mittaan, ja jukolan aattona perjantaina alkoi jo olla tuttu kisafiilis nousussa. Jukolasta lisää oman otsikon alla - No Limit -seikkailusta järjestäjille ja kisasiskoille kiitokset tässä ja nyt! Hieno kisa ja hienot reitit, hyvä mielikuvitus!
tiistai 17. kesäkuuta 2014
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Multisportista melonta, melonnasta meteli
Metelistä meidän tiimi, meidän tiimistä tekniikka 25.5.2014
"Mää harrastan seikkailu-urheilua sen takia, ettei mun tarvi valita, missä lajissa haluan pärjätä!"
Eikä tarvi valita silloinkaan, jos pärjää kaikissa lajeissa, Kaisu!
Spring Adventuressa kulki "kaikki ne lajit hyvin, joita oli treenattu". Melonta ei kulkenut, melontaa ei ollut treenattu. Ja jotain lupauksiakin kisan jälkeen tein. Nyt niistä aiheista lisää.
Oli sovittu Kaisun kanssa, että päivitetään kuulumisia vähän pitemmän treenin lomassa. Kaisun ja Tytin kanssa on tarkoitus startata Rokuan Geopark Challengeen reilun kuukauden päästä (itteäkin nyt kyllä säikäyttää että vain kuukauden päästä). Yhteisten lukio- ja opiskeluvuosien jälkeen on Kaisun kanssa tavattu suunnilleen kerran vuodessa ja yleensä vauhdista, esimerkiksi Jukolan vaihtopuomilla toinen tuomassa ja toinen vastaanottamassa karttaa, tai Muhoksen pesäpallostadionilla Geopark Challengen prologissa, kun toinen pyyhältää vaihtoon ja toinen ottaa valokuvia. Nyt sitten kerralla asiat järjestykseen, treenit ja elämäntilannetiedot.
Olin niin köhäinen aamulla, että yritin perua koko treenin. Jälkikäteen sanon että onneksi Kaisu ei vastannut puhelimeen kuin vasta kun oli jo yli puolimatkan Lahdesta Vantaalle kanootin (ja pyörän ja rullaluistimien) kanssa. Uskalsin lähteä melomaan käheästä kurkusta huolimatta, ja melonnan jälkeen tuntui olo jo niin normaalilta, että rulliksillekin tohti. Kevyenä loppuverkkana sitten vielä kävin näyttämässä Kaisulle lähipolut pyörän päältä.
Lähipiirini seikkailevien naisten porukassa melontaspesialistit ovat harvassa. Oli jotenkin uskomattoman helppoa lähteä treenaamaan melontaa, kun kaveri tuo oman kanootin mukana, ja vesille päästään parin kilsan päästä kotoa. Ja mikä kalusto! Motivoiva, voisi ehkä yksinkertaisimmin kuvata. Kanootti taisi olla mallia (?) Tripper, tai niin sitä kutsuttiin, ja näppärä se oli! Ja melat höyhenenkevyet! Pakko laittaa näitä huutomerkkejä, kun en meinannut uskoa että kanootti liikahti oikeasti ihan jo ensimmäisestä vedosta lähtien! Koskaan kuullutkaan tämmöisistä kanooteista. :)
Naiset on urheilussa mahtavia ja kärsivällisiä opettajia. Aluksi tuli pari nopeaa neuvoa, ja sitten sai ihan kysyä, että sanopas nyt jotain mihin tässä tekniikassa kannattaisi keskittyä. Yhdessä vastavirtaavassa kohdassa sentään perämies-Kaisu tuumasi, että "tuotaa... Tarttis varmaan... meloa vähän, että päästään ylös." Tuli kyllä monta hyvää vinkkiä, ja etteivät unohtuisi ihan heti, tässä pitkäaikaiseen muistiin ne jotka vielä muistan:
.Kädet suunnilleen samassa asennossa koko ajan, koukistelujen välttämistä
.Veto lähtee kaukaa edestä, päättyy omalle kohdalle, vedon aikana lapa suorassa
.Paluuveto (voikohan sanoa backswing) mahdollisimman matalalla lähellä vedenpintaa
.Jalalla poljetaan vetoa vastaan, jotta saadaan kropasta voimaa (ja vältetään lonkankoukistajien työttömyys ja siitä johtuva kangistuminen)
.Selästä pyritään aktivoimaan lapojen välinen alue, ryhti pysyy ja melontaliike on oikeampi.
Reilun viikon päästä on taas vuorossa kajakkimelontaa, saa nähdä oliko tästä treenistä tukevaa apua siihenkin. Kanootteilua varten oli hyvä päästä kokemaan vesilläoloa ihan rauhallisen treenin merkeissä, ja keskittyä tekniikan hiomiseen.
Toisena agendalla oli käydä melonnan perään rullaluistimilla tuntumaa hakemassa. Minulla oli yksi harjoitus uusilla rullaluistimilla takana, ja muistikuvat olivat kahtalaiset. Ensimmäisessä treenissä alku oli hankalaa: niin oli nytkin, joskaan ei aivan samassa mittakaavassa. Ensimmäisessä treenissä luistelin lopun harjoitusta aika reippaasti, ja homma alkoi sujua. Tällä toisella kerralla yritin jarrutella vauhtia sykkeen pitämiseksi turvallisissa pk-rajoissa, ja jotenkin olo tuntui kömpelöltä ja huteralta. Kolmatta treeniä kaipaa; viikon päästä No Limit Adventure tarjoaa kuulemma sitten jo mahdollisuuden kokeilla luistelua kisavauhdillakin. "Pitempää liukua", sanoi treenimaisteri Kaisu, joka hallitsi tämänkin lajin normaalin hyvin.
Kun oli treenin makuun päästy, päätettiin käydä vielä pieni polkulenkki myös fillareiden selässä, alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Kannatti. Ajattelin, että näytän lähipolut, ja testaan muutamia kitkeriä paikkoja: uskaltaako niistä alkaa yrittää läpiajamista. Ja uskaltaa, on vastaus. Kaisu hurautti läpi kaikista paikoista joista pyysin! Pari kertaa katsoin perään, että hieno homma sinulle, muutaman kohdan päätin yrittää itsekin heti perässä. Muutaman kohdan olen nyt pari päivää myöhemmin päättänyt (yrittää) ajaa seuraavalla kerralla, periaatteella että sittenpä ainakin tietää, pääseekö niistä läpi vai ei.
Kotiläksyistä sitten vielä. Pieni mörkö nimeltä pyöräkuume pesiytyi minuun meidän lenkkipäivän tuloksena. Hyppäsi pitkospuun reunalta iholle ja alkoi levittää omaa myrkkyään treenin jälkeen! Näin kolme päivää myöhemmin olen jo miettinyt ostajaehdokkaita vanhalle pyörälleni, ja selannut oman ja naapurin miehen vinkkien perusteella pyörävalikoimaa netistä. Näihin seikkailuhommiin ideaalisimmalta tuntuisi 29" jäykkäperä, jossa voisi olla yksi etuhammasratas nykyistä vähemmän. Sitten vielä pari hienosäätövaatimusta... Ja oikean mallin etsiminen. Ihan jännittää, löydänkö uuden pyörän! Cube Team LTD on kyllä ollut motivoiva kaveri, kehitystä ajotekniikassa on tullut melkein joka lenkillä. En osaa kiteyttää asiaa loppukommentiksi... Ehkä osuvin olisi treenissäkin puhuttu kisasuunnitelma: "Teen oman parhaani, ja katsotaan miten käy!"
Kiitos Kaisulle loistavasta harjoituspäivästä. Ruoka maistui lenkin päälle, ja väsyttikin. Niin kuin pitääkin. Alkuperäiseen kevään treenisuunnitelmaan tuli yksi hyvä viikonloppu lisää - tästä loppuaika kisavalmistautumisessa meneekin pitkälti pienempien kisailujen merkeissä.
"Mää harrastan seikkailu-urheilua sen takia, ettei mun tarvi valita, missä lajissa haluan pärjätä!"
Eikä tarvi valita silloinkaan, jos pärjää kaikissa lajeissa, Kaisu!
Spring Adventuressa kulki "kaikki ne lajit hyvin, joita oli treenattu". Melonta ei kulkenut, melontaa ei ollut treenattu. Ja jotain lupauksiakin kisan jälkeen tein. Nyt niistä aiheista lisää.
Oli sovittu Kaisun kanssa, että päivitetään kuulumisia vähän pitemmän treenin lomassa. Kaisun ja Tytin kanssa on tarkoitus startata Rokuan Geopark Challengeen reilun kuukauden päästä (itteäkin nyt kyllä säikäyttää että vain kuukauden päästä). Yhteisten lukio- ja opiskeluvuosien jälkeen on Kaisun kanssa tavattu suunnilleen kerran vuodessa ja yleensä vauhdista, esimerkiksi Jukolan vaihtopuomilla toinen tuomassa ja toinen vastaanottamassa karttaa, tai Muhoksen pesäpallostadionilla Geopark Challengen prologissa, kun toinen pyyhältää vaihtoon ja toinen ottaa valokuvia. Nyt sitten kerralla asiat järjestykseen, treenit ja elämäntilannetiedot.
Olin niin köhäinen aamulla, että yritin perua koko treenin. Jälkikäteen sanon että onneksi Kaisu ei vastannut puhelimeen kuin vasta kun oli jo yli puolimatkan Lahdesta Vantaalle kanootin (ja pyörän ja rullaluistimien) kanssa. Uskalsin lähteä melomaan käheästä kurkusta huolimatta, ja melonnan jälkeen tuntui olo jo niin normaalilta, että rulliksillekin tohti. Kevyenä loppuverkkana sitten vielä kävin näyttämässä Kaisulle lähipolut pyörän päältä.
Lähipiirini seikkailevien naisten porukassa melontaspesialistit ovat harvassa. Oli jotenkin uskomattoman helppoa lähteä treenaamaan melontaa, kun kaveri tuo oman kanootin mukana, ja vesille päästään parin kilsan päästä kotoa. Ja mikä kalusto! Motivoiva, voisi ehkä yksinkertaisimmin kuvata. Kanootti taisi olla mallia (?) Tripper, tai niin sitä kutsuttiin, ja näppärä se oli! Ja melat höyhenenkevyet! Pakko laittaa näitä huutomerkkejä, kun en meinannut uskoa että kanootti liikahti oikeasti ihan jo ensimmäisestä vedosta lähtien! Koskaan kuullutkaan tämmöisistä kanooteista. :)
Naiset on urheilussa mahtavia ja kärsivällisiä opettajia. Aluksi tuli pari nopeaa neuvoa, ja sitten sai ihan kysyä, että sanopas nyt jotain mihin tässä tekniikassa kannattaisi keskittyä. Yhdessä vastavirtaavassa kohdassa sentään perämies-Kaisu tuumasi, että "tuotaa... Tarttis varmaan... meloa vähän, että päästään ylös." Tuli kyllä monta hyvää vinkkiä, ja etteivät unohtuisi ihan heti, tässä pitkäaikaiseen muistiin ne jotka vielä muistan:
.Kädet suunnilleen samassa asennossa koko ajan, koukistelujen välttämistä
.Veto lähtee kaukaa edestä, päättyy omalle kohdalle, vedon aikana lapa suorassa
.Paluuveto (voikohan sanoa backswing) mahdollisimman matalalla lähellä vedenpintaa
.Jalalla poljetaan vetoa vastaan, jotta saadaan kropasta voimaa (ja vältetään lonkankoukistajien työttömyys ja siitä johtuva kangistuminen)
.Selästä pyritään aktivoimaan lapojen välinen alue, ryhti pysyy ja melontaliike on oikeampi.
Reilun viikon päästä on taas vuorossa kajakkimelontaa, saa nähdä oliko tästä treenistä tukevaa apua siihenkin. Kanootteilua varten oli hyvä päästä kokemaan vesilläoloa ihan rauhallisen treenin merkeissä, ja keskittyä tekniikan hiomiseen.
Toisena agendalla oli käydä melonnan perään rullaluistimilla tuntumaa hakemassa. Minulla oli yksi harjoitus uusilla rullaluistimilla takana, ja muistikuvat olivat kahtalaiset. Ensimmäisessä treenissä alku oli hankalaa: niin oli nytkin, joskaan ei aivan samassa mittakaavassa. Ensimmäisessä treenissä luistelin lopun harjoitusta aika reippaasti, ja homma alkoi sujua. Tällä toisella kerralla yritin jarrutella vauhtia sykkeen pitämiseksi turvallisissa pk-rajoissa, ja jotenkin olo tuntui kömpelöltä ja huteralta. Kolmatta treeniä kaipaa; viikon päästä No Limit Adventure tarjoaa kuulemma sitten jo mahdollisuuden kokeilla luistelua kisavauhdillakin. "Pitempää liukua", sanoi treenimaisteri Kaisu, joka hallitsi tämänkin lajin normaalin hyvin.
Kun oli treenin makuun päästy, päätettiin käydä vielä pieni polkulenkki myös fillareiden selässä, alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Kannatti. Ajattelin, että näytän lähipolut, ja testaan muutamia kitkeriä paikkoja: uskaltaako niistä alkaa yrittää läpiajamista. Ja uskaltaa, on vastaus. Kaisu hurautti läpi kaikista paikoista joista pyysin! Pari kertaa katsoin perään, että hieno homma sinulle, muutaman kohdan päätin yrittää itsekin heti perässä. Muutaman kohdan olen nyt pari päivää myöhemmin päättänyt (yrittää) ajaa seuraavalla kerralla, periaatteella että sittenpä ainakin tietää, pääseekö niistä läpi vai ei.
Kotiläksyistä sitten vielä. Pieni mörkö nimeltä pyöräkuume pesiytyi minuun meidän lenkkipäivän tuloksena. Hyppäsi pitkospuun reunalta iholle ja alkoi levittää omaa myrkkyään treenin jälkeen! Näin kolme päivää myöhemmin olen jo miettinyt ostajaehdokkaita vanhalle pyörälleni, ja selannut oman ja naapurin miehen vinkkien perusteella pyörävalikoimaa netistä. Näihin seikkailuhommiin ideaalisimmalta tuntuisi 29" jäykkäperä, jossa voisi olla yksi etuhammasratas nykyistä vähemmän. Sitten vielä pari hienosäätövaatimusta... Ja oikean mallin etsiminen. Ihan jännittää, löydänkö uuden pyörän! Cube Team LTD on kyllä ollut motivoiva kaveri, kehitystä ajotekniikassa on tullut melkein joka lenkillä. En osaa kiteyttää asiaa loppukommentiksi... Ehkä osuvin olisi treenissäkin puhuttu kisasuunnitelma: "Teen oman parhaani, ja katsotaan miten käy!"
Kiitos Kaisulle loistavasta harjoituspäivästä. Ruoka maistui lenkin päälle, ja väsyttikin. Niin kuin pitääkin. Alkuperäiseen kevään treenisuunnitelmaan tuli yksi hyvä viikonloppu lisää - tästä loppuaika kisavalmistautumisessa meneekin pitkälti pienempien kisailujen merkeissä.
lauantai 17. toukokuuta 2014
Spring Adventure 2014
Kevään ensi uinnit ja melontamaahanpudotus 10.5.2014
Väsymätön ikiliikkujakaverini Tytti innostui viime kesänä ilmaan heittämästäni ideastani kisata kaksistaan Multisport Cupissa kesällä 2014. Lyhyestä virsi kaunis, Spring Adventureen startattiin viikko sitten lauantaina. Oho!
Valmistautuminen sujui aika kivasti, kuulemma molemmat salaa parantelimme omia flunssiamme kertomatta toisillemme mitään pienistä kröhäilyistä. Näin sen kuuluukin mennä! Valmistautumisessa tankkauksen osalta olin tällä kertaa päättänyt olla tarkka ja hillitty. Tankkaukseksi näin lyhyeen kisaan riittäisi hyvin kahtena päivänä ennen kisaa yksi ylimääräinen leipäpari molempina päivinä. Ylitankkauksen kohtalo oli vielä aivan hyvin muistissa Lanzarotelta, sitä en kokeile enää kertaakaan uudestaan. Tavoistani poiketen olin sen sijaan jotenkin tullut valvoneeksi jopa kahtena edellisenä yönä reilun tunnin, jonka olisin mieluummin nukkunut - olo alkoi olla vähän sen tuntuinen, että kisan jälkeen ei tarvitse nukkumatin perään kysellä.
Univajeet unohtuvat kuitenkin yleensä justiinsa sillä hetkellä kun karttanippu annetaan käteen... Niin nytkin - tai ainakin melkein. Jokin ihmeellinen horros vaivasi vielä reitinsuunnitteluvaiheessa, kun yritettiin laskea kilometritietoja rastiväleille matkan arviointia helpottamaan. Tytti laski päässä nopeammin ja oikein, minä laskimella mitä sattuu! Karttojen kontaktointikin meni vähän sinne päin.
Yhtä kaikki, matkaan päästiin. Tällä kertaa prologeja ei ollut, vaan naisten ja sekajoukkueiden kilpasarja ampaisi suoraan pyörillä mtb-kartan reitille. Päästiin lähdöstä kärkeen, vain muutama sekajoukkue edellämme. Poljettiin aivan reippaasti ja yritettiin pysyä edes jonkun selän takana avoimissa kohdissa. Hyvältä näytti, siihen asti kun saavuttiin ensimmäiselle rastille...
Multisport cup haluaa käsittääkseni profiloitua nimenomaan urheilupuolelle, ja vähän vähemmän sille pähkähulluutta vaativalle osa-alueelle kuten nokkospuskiin patistamiselle. Jokin märkyyden kaipuu näitä kaikkia ratamestareita silti aina yhdistää... Ensimmäinen rasti sijaitsi jotakuinkin keskellä pientä jokea.
Naisjoukkueiden syndroomaan sitten. Monesta suusta olen kuullut, että märällä rastilla jäädään etsimään sopivaa ylityspaikkaa, ja ajatellaan, että pienellä lisäharkinnalla hoksaa jotain ja selviää liki kastumatta. Kun ei selviä! Päätin, että nyt ei mietitä yhtään, jokeen vaan ja kesä kuivattaa tullessaan. Tytti huuteli rannalta parempaa kahlauskohtaa, ja kipaisi sitten puoliväliin perään altaaseen. Ei kuulemma uskaltanut jäädä poiskaan, siis mitä?! Minun takiako, vai viiden metrin säännön, jota tuskin kukaan muu kuin me noudatti kisassa... Hyvä Team Spirit meillä ainakin oli!
Eli märkänä kainaloita myöten jatkettiin matkaa. Neljä ensimmäistä rastia haettiin pyörällä, sitten pyörät rastille parkkiin ja juoksemaan. Johdettiin naisten kisaa tässä vaiheessa! Juoksua varten saatiin rastivahdilta a-nelonen, jossa oli satelliittikuva Jätinlukot-alueesta. Sorakivimonttuja, suppia ja harjuja. Jostain syystä tällä osuudella 1) putosimme heti lähdössä minuutin päähän kärjestä kakkoseksi, 2) juoksimme reput selässä ja kypärät päässä ja 3) emme juosseet läheskään niin kovaa kuin olisi pitänyt JA olisimme pystyneet. Kun hypättiin jälleen pyörien päälle, saimme menosta kiinni uudelleen, ajoimme ihan kärjen ellei kärkivauhtia ja selvitimme suunnistuksen siinä missä muutkin helpolla radalla. Ihan pieni reitinvalinta vaihtoalueelle tullessa sentään tapahtui, ja siinä kohdassa meistä taisi mennä yksi naistiimi ohi. Tulosten analyysi paljastaa, että olimme tässä vaiheessa kokonaiskisassa neljäntenä.
Melonta oli mielenkiintoa täynnä, ja onneksi kestoltaan suhteellisen lyhyt. Ihan tarkkaan ei selviä edes rastiväliajoista, kauanko melonta lopulta vei, mutta suhteessa tällä pätkällä hävittiin ihan tolkuttoman paljon. Menomatka vastavirtaan vei energiaa ja toi oppia, seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut ja osaan ainakin teoriassa tärkeimmät melontaliikeradat. :) On lupaus!
Vapaasti valitsimme suorittaa vaijeriylityksen melonnan jälkeen. Helppoa kuin mikä, ja kiitos rastivahdille joka suunnilleen kielsi laittamasta valjaita päälle. Niitä ei tosiaankaan olisi tarvinnut, säästyi sekin aika. Toinen juoksupätkä melonnan ja ylityksen jälkeen alkoi pahassa energiavajeessa ja heikotuksessa, mutta eteni alusta pitäen vauhdikkaasti ja oli meiltä kaikkiaan hyvä osuus. Teimme yhden kärkiajan rastivälille, ja pysyimme kaikilla väleillä hyvin kärjen vauhdissa.
Ihmeitä näillä juoksuilla ei kuitenkaan tehty, vaikka edellä menevän Snowflakes-tiimin selät sentään saimme näkyviin vaihtoalueelle taas saavuttaessa. Otimme ihan supernopean vaihdon ja ampaisimme viimeistä kertaa pyörien päälle. Melkein saimme Snoukkarit kiinni (taas kärkiväliaika rastille), mutta teknisellä polkuosuudella ero ei kaventunut. Mukana hääräsi yksi sekajoukkue, ja yhdessä kohdassa kun kartta ei ollut parhaimmillaan suhteessa maastoon, Snowflakes-selät pääsivät näkymättömiin uudelleen. Harmi! Maalialueella oli vielä luvassa finfoam-patjalla uinti, joka sujui muuten kaikin puolin hyvin ja nopeasti, mutta rastileimaus kesti ja kesti, kun Emit meinasi juuttua trikoontaskuun ja kädet tärisivät kylmästä vedestä. Ja ehkä vähän kiireestäkin.
Kuulimme voittajien tulevan maaliin kun meillä oli vielä uinti edessä. Uinti vei siten aika tasan yhdeksän minuuttia, jonka verran hävisimme voittajille MamAdventurelle. (Onnittelut heille!) Meille kävi lopulta siinä määrin hassusti, että Snowflakes-tiimille tuomittiin 10min sakko leimaamatta jääneestä vaihtoalueen rastista - lähellä oli meilläkin jäädä rasti kuittaamatta. Tämän kisasiskojen sakon myötä nousimme kolmannelle sijalle, ja pääsimme pokkaamaan palkinnoksi Haltin urheilukassit.
Erikoinen kisa siinä mielessä, ettei kisassa sattunut juurikaan harmittavia töppäilyjä - meille. Kun kotimatkalla pantiin kisaa pakettiin, todettiin yhdestä suusta Tytin kanssa, että miksi ihmeessä sitä rastin leimaamista pitää aina jotenkin arkailla. Ylimääräiset leimat eivät tulosta pahenna, joten miksei vain leimaa surutta aina, kun on epävarma? Ja oikeastaan voisi jättää kysymysmerkinkin pois. Tästä lähin leimataan! Ennen seuraavaa kisaa myös käydään melomassa, ja keksitään emitille taskua näppärämpi sijoituspaikka niille osuuksille, kun reppu ei ole selässä. Eikä juosta pyöräilykypärä päässä, edes reeneissä.
Väsymätön ikiliikkujakaverini Tytti innostui viime kesänä ilmaan heittämästäni ideastani kisata kaksistaan Multisport Cupissa kesällä 2014. Lyhyestä virsi kaunis, Spring Adventureen startattiin viikko sitten lauantaina. Oho!
Valmistautuminen sujui aika kivasti, kuulemma molemmat salaa parantelimme omia flunssiamme kertomatta toisillemme mitään pienistä kröhäilyistä. Näin sen kuuluukin mennä! Valmistautumisessa tankkauksen osalta olin tällä kertaa päättänyt olla tarkka ja hillitty. Tankkaukseksi näin lyhyeen kisaan riittäisi hyvin kahtena päivänä ennen kisaa yksi ylimääräinen leipäpari molempina päivinä. Ylitankkauksen kohtalo oli vielä aivan hyvin muistissa Lanzarotelta, sitä en kokeile enää kertaakaan uudestaan. Tavoistani poiketen olin sen sijaan jotenkin tullut valvoneeksi jopa kahtena edellisenä yönä reilun tunnin, jonka olisin mieluummin nukkunut - olo alkoi olla vähän sen tuntuinen, että kisan jälkeen ei tarvitse nukkumatin perään kysellä.
Univajeet unohtuvat kuitenkin yleensä justiinsa sillä hetkellä kun karttanippu annetaan käteen... Niin nytkin - tai ainakin melkein. Jokin ihmeellinen horros vaivasi vielä reitinsuunnitteluvaiheessa, kun yritettiin laskea kilometritietoja rastiväleille matkan arviointia helpottamaan. Tytti laski päässä nopeammin ja oikein, minä laskimella mitä sattuu! Karttojen kontaktointikin meni vähän sinne päin.
Yhtä kaikki, matkaan päästiin. Tällä kertaa prologeja ei ollut, vaan naisten ja sekajoukkueiden kilpasarja ampaisi suoraan pyörillä mtb-kartan reitille. Päästiin lähdöstä kärkeen, vain muutama sekajoukkue edellämme. Poljettiin aivan reippaasti ja yritettiin pysyä edes jonkun selän takana avoimissa kohdissa. Hyvältä näytti, siihen asti kun saavuttiin ensimmäiselle rastille...
Multisport cup haluaa käsittääkseni profiloitua nimenomaan urheilupuolelle, ja vähän vähemmän sille pähkähulluutta vaativalle osa-alueelle kuten nokkospuskiin patistamiselle. Jokin märkyyden kaipuu näitä kaikkia ratamestareita silti aina yhdistää... Ensimmäinen rasti sijaitsi jotakuinkin keskellä pientä jokea.
Naisjoukkueiden syndroomaan sitten. Monesta suusta olen kuullut, että märällä rastilla jäädään etsimään sopivaa ylityspaikkaa, ja ajatellaan, että pienellä lisäharkinnalla hoksaa jotain ja selviää liki kastumatta. Kun ei selviä! Päätin, että nyt ei mietitä yhtään, jokeen vaan ja kesä kuivattaa tullessaan. Tytti huuteli rannalta parempaa kahlauskohtaa, ja kipaisi sitten puoliväliin perään altaaseen. Ei kuulemma uskaltanut jäädä poiskaan, siis mitä?! Minun takiako, vai viiden metrin säännön, jota tuskin kukaan muu kuin me noudatti kisassa... Hyvä Team Spirit meillä ainakin oli!
Eli märkänä kainaloita myöten jatkettiin matkaa. Neljä ensimmäistä rastia haettiin pyörällä, sitten pyörät rastille parkkiin ja juoksemaan. Johdettiin naisten kisaa tässä vaiheessa! Juoksua varten saatiin rastivahdilta a-nelonen, jossa oli satelliittikuva Jätinlukot-alueesta. Sorakivimonttuja, suppia ja harjuja. Jostain syystä tällä osuudella 1) putosimme heti lähdössä minuutin päähän kärjestä kakkoseksi, 2) juoksimme reput selässä ja kypärät päässä ja 3) emme juosseet läheskään niin kovaa kuin olisi pitänyt JA olisimme pystyneet. Kun hypättiin jälleen pyörien päälle, saimme menosta kiinni uudelleen, ajoimme ihan kärjen ellei kärkivauhtia ja selvitimme suunnistuksen siinä missä muutkin helpolla radalla. Ihan pieni reitinvalinta vaihtoalueelle tullessa sentään tapahtui, ja siinä kohdassa meistä taisi mennä yksi naistiimi ohi. Tulosten analyysi paljastaa, että olimme tässä vaiheessa kokonaiskisassa neljäntenä.
Melonta oli mielenkiintoa täynnä, ja onneksi kestoltaan suhteellisen lyhyt. Ihan tarkkaan ei selviä edes rastiväliajoista, kauanko melonta lopulta vei, mutta suhteessa tällä pätkällä hävittiin ihan tolkuttoman paljon. Menomatka vastavirtaan vei energiaa ja toi oppia, seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut ja osaan ainakin teoriassa tärkeimmät melontaliikeradat. :) On lupaus!
Vapaasti valitsimme suorittaa vaijeriylityksen melonnan jälkeen. Helppoa kuin mikä, ja kiitos rastivahdille joka suunnilleen kielsi laittamasta valjaita päälle. Niitä ei tosiaankaan olisi tarvinnut, säästyi sekin aika. Toinen juoksupätkä melonnan ja ylityksen jälkeen alkoi pahassa energiavajeessa ja heikotuksessa, mutta eteni alusta pitäen vauhdikkaasti ja oli meiltä kaikkiaan hyvä osuus. Teimme yhden kärkiajan rastivälille, ja pysyimme kaikilla väleillä hyvin kärjen vauhdissa.
Ihmeitä näillä juoksuilla ei kuitenkaan tehty, vaikka edellä menevän Snowflakes-tiimin selät sentään saimme näkyviin vaihtoalueelle taas saavuttaessa. Otimme ihan supernopean vaihdon ja ampaisimme viimeistä kertaa pyörien päälle. Melkein saimme Snoukkarit kiinni (taas kärkiväliaika rastille), mutta teknisellä polkuosuudella ero ei kaventunut. Mukana hääräsi yksi sekajoukkue, ja yhdessä kohdassa kun kartta ei ollut parhaimmillaan suhteessa maastoon, Snowflakes-selät pääsivät näkymättömiin uudelleen. Harmi! Maalialueella oli vielä luvassa finfoam-patjalla uinti, joka sujui muuten kaikin puolin hyvin ja nopeasti, mutta rastileimaus kesti ja kesti, kun Emit meinasi juuttua trikoontaskuun ja kädet tärisivät kylmästä vedestä. Ja ehkä vähän kiireestäkin.
Kuulimme voittajien tulevan maaliin kun meillä oli vielä uinti edessä. Uinti vei siten aika tasan yhdeksän minuuttia, jonka verran hävisimme voittajille MamAdventurelle. (Onnittelut heille!) Meille kävi lopulta siinä määrin hassusti, että Snowflakes-tiimille tuomittiin 10min sakko leimaamatta jääneestä vaihtoalueen rastista - lähellä oli meilläkin jäädä rasti kuittaamatta. Tämän kisasiskojen sakon myötä nousimme kolmannelle sijalle, ja pääsimme pokkaamaan palkinnoksi Haltin urheilukassit.
Erikoinen kisa siinä mielessä, ettei kisassa sattunut juurikaan harmittavia töppäilyjä - meille. Kun kotimatkalla pantiin kisaa pakettiin, todettiin yhdestä suusta Tytin kanssa, että miksi ihmeessä sitä rastin leimaamista pitää aina jotenkin arkailla. Ylimääräiset leimat eivät tulosta pahenna, joten miksei vain leimaa surutta aina, kun on epävarma? Ja oikeastaan voisi jättää kysymysmerkinkin pois. Tästä lähin leimataan! Ennen seuraavaa kisaa myös käydään melomassa, ja keksitään emitille taskua näppärämpi sijoituspaikka niille osuuksille, kun reppu ei ole selässä. Eikä juosta pyöräilykypärä päässä, edes reeneissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)