X-Kaato 2014

Seikkailukesä pakettiin 27.9.2014


Koko kesän olin siirtänyt päätöstä siitä, vieläkö kisailisi kertaalleen ja painaisi pisteen seikkailurikkaan kesän päälle. Date oli ollut saved sekä minulla että Tytillä, ja koska mitään estettäkään ei ollut tullut... Päätettiin vetää multisport cup loppuun saakka.


X-Kaato on nykyjään Suomen vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty Multisport -kisa. Kilpailuun kuuluu perinteisesti startti ennen ensimmäisenkään kukon laulantaa, normaalisti siinä viiden aikaan aamulla. Osallistujat tietävät mitä saavat, ja tietty laatutakuu houkuttelee vastavuoroisesti kesän mittavimman osallistujajoukon. Naistiimejäkin oli mukana pitkästi toista kymmentä - kutkuttavaa!


Startti tapahtui tällä kertaa Leppävaaran urheilupuistosta normaalilla hälinällä. Meillä tuli normaalisti kiire, vaikka kartat ja varusteet oli aiempaan tapaan luullaksemme täysin viimeistelty edellisenä iltana. Viime hetkellä voi silti aina vaihtaa jotain, esimerkiksi rikkinäisen lampun uuteen ja toimivaan. :) Luppoaikaa jäi kokonaista puoli minuuttia!


Ikinä ei tunnu siltä kun tilanne on päällä, mutta ihan sujuvasti Tytti piirsi kartalle prologin rastit, ja ihan sujuvasti ne myös haettiin. Eka tai toka kerta minulle kun pääsin käyttämään pihtileimasimia: Y-sukupolvi voidaan määritellä myös emit-sukupolveksi! Ilmeisesti osa naisista selvitti alun meitä selvähkösti nopeammin, koska ensimmäiselle pyörärastille lähdimme puolivälin huonommalta puolelta yhdessä aika tutun kilpasiskoparin, Snowflakes3-tiimin kanssa.


Pyöräosuus alussa sisälsi viisi rastia, joista yksi oli hankalasti kalliossa olevassa... jonkinlaisessa huoneessa? Tälle rastille pummattiin reilusti, lohtuna se että niin tekivät aikalailla kaikki muutkin. Pikkuisen enemmän häröilyä sisältyi kuitenkin jo aiemmalle rastille, jolla suoritettiin ensimmäinen quest: Haettiin rasteja frisbeegolf-koreilta - mutta miltä väyliltä!? Piti nukkua yksi yökin kisan jälkeen ennen kuin käsitin, että frisbeegolf-radan kartalle piirretyt väylien numerot kertovat väylän alkupisteen (sanotaanko sitä tässäkin lajissa tiiauspaikaksi?), eivät niinkään kerro ko. väylän korin sijaintia. Niin tai näin, tällä questilla meille tuli leimausvirhe, jonka voi tulkita niin, että leimasimme rastit väärässä järjestyksessä tai että meiltä puuttuu yksi leima. Kaiken kaikkiaan sama kuvio toistui kisassa noin kolmesti: Laura lähti "leimaamaan" siihen suuntaan, missä oletti rastin olevan, eikä siinä mennessään kuunnellut karttaa pidelleen Tytin ohjeita kokonaan - tai ollenkaan. Ei ole minullakaan ansaittua auktoriteettia paasata ihmisille maltista.


Pyöräosuus päättyi Munkkiniemen rantaan, josta saatiin yllätykseksemme alle jopa kaksi kickbikea. Huippukiva laji! Tuntui aika kevyeltä, mutta sykedatasta, jota kerrankin keräsin kisassa, näkyi että aika korkeilla lukemilla mentiin. Rasti oli helppo hakea, ja saatiin palata heti nauttimaan kolmanteen kertaan Munkkiniemen rannan ja kävelysiltojen upeista maisemista.


Juoksua näytti jo illalla karttoja piirrettäessä olleen tulossa paljon, ja lisää tippui kun melontaosuus jouduttiin öisen myrskyn ja yhä epävakaan tuulen vuoksi perumaan, ja melontarasteista kaksi haettiin juosten matkalla Seurasaareen. Jälkikäteen mietittynä olisipa ollut hieno reitti, jos aamun kajastuksessa olisi päästy melomaan Helsingin edustaa! Juoksu asfalttipohjalla ei ihan yhtä helmeilevältä tuntunut, mutta saattoi olla että vaihdos satoi pähkinöitä meidän laariin. Melonnasta ei ole vielä tullut vahvuutta, vaikkakin parannusta on tapahtunut.


Juoksu ja varsinkin suunnistus palapelikartalla tuotti meille pikkuisen harmaata päähän, mutta loppua kohti alettiin jo uskaltaa päästellä vähän kovempaakin. Kenkävalikoimalle pitäisi ehkä tehdä tulevan talven aikana jotain, sillä jalat eivät meinanneet enää synkronoitua Salomonin Speedcrossien kanssa. Mutta täysiä mentiin, ja aika hyvin uskalsin puskea juoksuun vauhtia, vaikkakaan väliaikatarkastelussa ei kyllä näytä että olisimme varsinaisesti pärjänneet näillä pätkillä. Muistilistalle lisättäväksi tuli taas sama: Kun Tytti sanoo, että kartta ei täsmää maaston kanssa, se on yleensä totta, ja silloin ainoa oikea teko on pysähtyä katsomaan koko homma uudelleen.


No mutta. Meidän reissu jatkui juoksun jälkeen melko raskain reisin muutaman helpohkon rastin kautta kohti Malminkartanon jätemäkeä. Matkalla ehdin ihmetellä kun jalat on vielä kuivat, ja heti seuraavan rastin jälkeen todeta etteivätpä enää olekaan. Malminkartanon portaita osattiin jo odottaa kiivettäväksi, mutta vähän enemmän oli luvassa: saatiin ihan oikeat telamiinat selkään matkan ratoksi! Ihan en vieläkään ymmärrä, miten Tytti jaksoi harppoa portaat niin ketterästi, ja juosta alaskin yhtä sujuvasti. Koko ajan liikkeessä pysyin minäkin, ja mielestäni ihan kohtalaista vauhtia kipitin ylös ja alas, silti Tytti painoi aina monta kymmentä metriä edellä. Laskettaessa Tytti huusi polkujuoksijoiden terveiset: anna käsien heilua alhaalla ja mahdollisimman rennosti! Ja hyvä neuvo se kieltämättä oli.


Kolmen nousun jälkeen tehtiin vielä neljäs pyörällä, senkin Tytti vähän minua reippaammin. Ajettiin "ihan reippaasti" myös loppureitti Leppävaaraan, ja totesin matkalla, että taidetaan olla kaikkia joko reilusti jäljessä tai reilusti edellä. Väärin! Lyhyt kisa, joten ei pidä unohtaa että erotkaan eivät helposti kasva pitkiksi. Meidät juostiin kiinni loppusuunnistusosuudella, kun urheilupuiston lähistöltä piti hakea kolme viimeistä puskarastia jalan. Viimeiselle lipulle mennessämme huomattiin, että perkuti meillähän on naistiimi kannassa. Varmistelin pariinkin kertaan Tytiltä, että urheilupuiston portinpielessä oleva rasti pitää leimata, ja sitten oli taktiikka valmis: Tärkeintä on päästä sille viimeiselle rastille ensimmäisenä, silloin saa muutaman sekunnin kaulan loppukiriin. Oli kyllä tämän vuosisadan hitain leimaus, mutta aivan sama, leimasin kuin leimasinkin ensimmäisenä, ja päästiin pari metriä karkuun. Kirivaihdetta löytyi vielä, huh!, sen verran, että hampaat irvessä ja takaraivo selässä tultiin täpöä, ja leimattiin myös maalissa ennen sitä toista naistiimiä. Jes! Pikkuisen kylmäsi kun yksi sekajoukkue tuli rinnalle ja ohi, mutta huojennuttiin kun nähtiin ettei se vaikuttanut meidän sijoitukseen. Loppukirivoitto on aina iso ja hieno asia, aivan sama mistä sijoista taistellaan!


Tulosten ensimmäiset versiot ovat tulleet, niissä meitä ei vielä ole sakotettu fg-radan leimausjärjestyksestä. Suunnitelmiin kuuluu parhaillaan myös analyysityökalu, jolla väliaikadatasta saisi helposti mukavammin luettavan, ja jopa pohjan johtopäätöksille ja edelleen kehittymiselle. Katsotaan milloin analyysityökalusta kuullaan lisää, meidänkin joukkuetta koskevat johtopäätökset tämänkertaisesta kisasta jäävät "musta tuntuu" -analyysimuotoon, ja ovat luettavissa edellä.


Lopuksi vielä Tytille isot ja lämpimät kiitokset mahtavasta kisaseurasta läpi kesän ja jaksamisesta raahautua kaikkia kolmea kisaa varten Oulusta asti kisapaikalle. Nostan hiihtopipoa päästä, tuommoisen liikkamaikan minäkin toivoisin lapsilleni. :) Tästä on mahtava jatkaa talvea kohti nautiskellen. Toivottavasti kohta tulee lunta!

Kesälomalla ja sen jälkeen 2014

Uutta intoa etsien


Rokua Geopark Challengen jälkeiseksi palautteluksi olimme varanneet autoiluloman perheelle Münchenistä alkaen. Paineeton reissu osoittautui meille juuri passeliksi, pari-kolmetuntiset vaellukset, näköalakahvit ja loppumattomat upeat maisemat tekivät tehtävänsä. Palauduttiin, eikä loman päätteeksi kotona oleminen kiinnostanutkaan suunnitellusti: Uudelleen urheilemaan piti päästä.

Syötteen polkuja parhaimmasta päästä edessä.

Alppien jälkeen vähän toisenlaista maisemaa!

Ja ennen kaikkea maastoon pyöräilemään. Isovanhempien lapsenhoitoavun hyödyntäminen jatkui Syötteellä, Pohjois-Suomen maastopyöräparatiisissa. Olin päättänyt lähteä kehittymään, ja poistaa edes osan pitkään vaivanneesta pitkospuupelosta. Reissun ohjenuorana päätin pitää tiukasti ajatuksen: "mikä on pahinta mitä siinä voi tapahtua?", eli että melkein aina kannattaa ainakin yrittää. Onnistuin! Loppulomasta pitkospuilla ajaminen ei jännittänyt enää ollenkaan, ja pitkospuille menokin vain jos puut olivat märät tai polku teki juuri ennen puita mutkan. Yleensä yritin näissäkin tapauksissa, ja yleensä onnistuin. On se vaan mahtavaa.

Joskus on kuntopiiriä tehty suklaatavoite kirjaimellisesti silmien edessä.

Syyskauden pyörteeseen kun palattiin, tuntui tarpeelliselta löysätä urheilun suunnalta ja antaa aikaa vähän muullekin. Jokunen kirja, vähän hiekkalaatikon reunalla istuskelua, hyvää ruokaa ja seuraa, museovierailuja.  Muutama viikko teki tehtävänsä, uusi rytmi on taas löytynyt. Salitreeni on tuonut mukavasti puhtia, leuanvetoennätys pienellä jalkojen avustuksella on jo viisi, ja yösuunnistamaankin on kertaalleen ehditty. Aika motivoiva on ollut ennen kaikkea työympäristö ja -kaverit, joiden kanssa on jo kuutisen viikkoa tehty kaksi kertaa viikossa aamun keskivartalokuntopiiri. Makiaa! Onpa ehditty myös kannustaa velipoika maaliin ensimmäiseltä maratoniltaan.

Pyörälenkkiä myös kotimaastoissa.

Perheen arki on sen verran pyöristystä treenien, töiden, päiväkodin ja muskarin sekä perusaskareiden välillä, että paras yrittää pitää tavoitteet edelleen maltillisina. X-Kaadon nimilistalle uskallettiin Tytin kanssa vielä tälle kesälle ilmoittautua, katsomaan onko melonnasta enää mitään muistissa ja niin edelleen. Pyörällä on pari hyvää lenkkiä takana, ja muutama vauhdikas työmatka aurinkoisessa syksyn raikkaudessa - vauhdin hurmassa ihan välttämättä hymy leviää ja urheilun nautinto palaa kerta toisensa jälkeen! Elossa ollaan.

Rokua Geopark Challenge 2014

"Yhdistelmä kivaa ja kamalaa" 27.-29.6.2014

Ajattelin matkalla ja vielä hetken maalissakin, että kirjoitan kisaraporttiin tasan näin: "Maaliin päästiin, vaikka kunto kesti vain 18 tuntia. Nyt on kokeiltu tämäkin, jatkossa keskityn lyhyempiin kisoihin." Välillä sitä on niin brutaalin väärässä jopa itsensä suhteen, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja tiedä sitten, mikä kaikki lopulta osoittautuu vääräksi, mutta kirjoittaa aion joka tapauksessa vähän aiottua enemmän, jopa vaiheikkaan kisaraportin. Pari yleistä loppukaneettia silti aluksi.

Fiilistä kisaan olin hakenut kahdestakin näkökulmasta Helsingin katolta.

En oikein tykkää valvomisesta. Se ajatus jyyti päässä vähän turhan kovaäänisesti kisan aikana yön tunteina, ja jälkikäteen ajateltuna vaatii eniten keskittymistä jos ja kun seuraava 24h-kisa tulee. Kroppa jaksoi yllättävän hyvin, erityisen vaikeaa oli oikeastaan (vain) aamuyön rullaluistelu- ja suunnistusosuudella. Niistä kohta lisää... Urheilullisesti koen, että ehkä parempi vaste tulee lyhyemmistä kisoista, joissa saa mennä kovempaa. Tässä kisamuodossa on kuitenkin maaliin pääsemisen vietti aivan toista luokkaa, varsinkin näin jälkikäteen analysoituna. Seikkailullisesti ihan eri luokkaa, kun pääsee jauhamaan oikeasti pitkään jokaista lajia. En tiedä kumpi sopii minulle paremmin, pitää kokeilla vielä muutaman kerran kumpaakin sorttia...

Minulla oli kyllä aivan mainiot asetelmat lähteä kisaan. Joukkuekaverit molemmat kokeneita kisaajia, ja minua parempia maastopyöräilijöitä, melojia ja suunnistajia. Tuo suunnistuspuoli on alkanut sittemmin hieman mietityttää, josko sitä pitäisi aktiivisemmin pyrkiä itsekin tekemään, varsinkin jos ei kanna emitiä koko matkaa. Alkumatkasta minulla oli toki nytkin leimausvastuu, tuttua juttua Multisport cupin kisoista. Lähtökohdista hyvät teki myös se fakta, että treenit ja harjoituskisat olivat sujuneet hyvin, ja olin saanut olla käytännössä koko kevään ja kisan alusviikot terveenä.

Karttojen tutkiskelua ja tussailua... Maitolasillisen äärellä.

Valmistautuminen perjantaina meni supertehokkaasti. Saatiin kartat, tehtiin köysitestit, käytiin kuvassa, tsekattiin Ainolan puiston epämelonta-alue ja suunnattiin tussaamaan karttoja. Ei epäselvyyksiä, ennen kuin varustekassien pakkaamisen aika koitti. Suuntasimme kukin omiin koloihimme nukkumaan, millä oli hyvät ja huonot puolensa. Itse sain hyvät yöunet, mutta Tytti raukka jäi varusteviidakkoon puolivalmiiden suunnitelmien kanssa. Tulos näkyi sitten vaihtoajoissa kisan aikana, tein niistä pienen laskelman.


Vaihtoaikojen vertailu naisten sarjan toiseen joukkueeseen

.Melontaan lähtö Rotuaarilta +8min
.Sankivaaran vaihto +6min
.AP 2:lla +5min rannassa uiton jälkeen, +12min (!!!) talolla ruoan ääressä
.Rullisteluun lähtö yöllä +5min
.Juoksuun lähtö, viimeinen vaihto -1min (oltiin siis nopeampia!)

Yhteensä 35min.


Yllä olevaa kestää miettiä! Naisten kilpasarja oli siitä harmillinen, että osallistuvia joukkueita oli vain kaksi. Olimme kaikki toisillemme enemmän tai vähemmän tuttujakin, joten kilpailufiilis oli vähän mitä oli. Hyvä puoli oli se, että puoliväliin saakka kisa säilyi tasaisena: vaihtelimme sijoituksia muutaman minuutin sabluunalla. Prologi oli taas kolmiosainen, osuuksina juoksu, uimapatjailu+juoksu ja rullaluistelu. Meillä sattui jotain hämärää ensimmäisellä osuudella, jolla piti piirtää rastit toisen osuuden kartalle. Gps-tarkastelusta kotona selvisi, että kävimme uimapatjailussa yhden väärän rastin. Tussimerkinnät ovat hälvenneet, joten jää arvoitukseksi, piirsimmekö väärän rastin oikein vaiko oikean rastin väärin, vai olisimmeko lukeneet piirrostamme väärin. Luultiin vieläpä olleemme huolellisia!

Rullaluistelutehtävä oli oikeastaan todella mukava, jopa oululaislähtöiselle tiimille. Keräsimme muuntajia kartan mukaan, ja merkkasimme niihin tehtyjä mahtavia maalauksia. Tykkäsin kovasti! Tässä vaiheessa kisaa rullaluistimetkin tuntuivat vielä suht. inhimillisiltä kapistuksilta, vaikkei niillä vieläkään kovaa päässyt. Kaupunkimiljöössä ei onneksi oikein kukaan voinut pitää kovaa vauhtia, joten harmittamaan jäi korkeintaan vähäinen liika kiltteys liikennevaloissa. Vaihdossa huomasimme iloksi, että olimme edelleen kisasiskojamme edellä, tosin juuri vaihdossa he kuittasivat meidän yhdeksän minuutin etumatkasta kahdeksan minuuttia pois.

Melontaosuus alkoi kahden kilometrin spurtilla Hietasaaren vauhtipuistoon, jalkaisin varusteet kainalossa. Quest oli hauska, varsinkin minulle kun sain istua kyydissä Tytin huhkiessa valjaissa polkimetonta autoani eteenpäin. Ajoin vielä päin rengasvallejakin, kun en tajunnut heti ohjata! Melontaosuus oli paikoin karikkoinen mutta monessa mielessä miellyttävä. Hyppy Toppilan möljän reunalta kolmen metrin pudotuksella oli kaikkea muuta kuin paha, suorastaan ihana virkistys kun keli oli vastoin ennakko-odotuksia aivan loistava ja aurinkoinen. Laskeutuminen Tietomaan tornista oli niinikään huikeaa, ja meni tosi sutjakkaasti. Pääsin jopa Kalevan videotaltiointiin taitoja esittelemään! Tässä vaiheessa oltiin vieläkin muutama minuutti Passion Adventuren tyttöjä edellä.

Melontaosuuden työjakso Turkansaareen oli oikeaa voimamelontaa, ja söi kyllä kaikki tehot jokaisesta lihaksesta ranteen ja epäkäslihaksen väliltä. Muistan kun loppumatkasta ilmoitin tytöille, että "vedän nyt kaikki voimat käsistä, eihän käsiä vissiin enää muuhun tässä kisassa tarvita, eihän". Taas siveä viittaus yön rullaluisteluosuuteen. Melonta päättyi vasta Sankivaaraan, jonne lompsittiin kanoottiin tukien vasten koskia! Todettiin, ettei nyt koluttavia koskia olisi kovin nätisti tultu toiseenkaan suuntaan, joten samapa tuo oli mennä näin päin. Kaisun jalan puolesta vähän kävi harmittamaan, kun ennestään ärsyyntyväksi tiedetty sääri äityi kylmästä ja epätasaisesta pohjasta vain lisää. Kovin ketterää ei ollut meno muutenkaan, hävittiin koskissa muutamia minuutteja ja Sankivaarassa oltiin tasoissa Passion Adventuren tyttöjen kanssa.

Taas meiltä hidas, hidas, hidas vaihto, ennen kuin päästiin pyörien päälle. Peppu tykkäsi muuten vähän kyttyrää, kun ensin kyykötettiin viisi tuntia kanootissa, ja heti perään (vain hidas vaihto välissä) vuorossa oli reilut yhdeksän tuntia pyörän satulassa. Vaan eipä auttanut kuin tottua ajatukseen. Melko alkuun pyöräilyssä oli polkupätkää, ja saatiin kellotettua eroa nyt edellämme ajaviin kilpasiskoihin. Muutama minuutti edelleen. Ilmoitin, että olen huojentunut aina kun polkupätkät helpottaa, koska väsyneenä melko helpotkaan juurakko-kivikkoyhdistelmät eivät mahdu minun mukavuusalueelle. Kaisu totesi rauhallisesti, että "tässä vaiheessa pyöräilyn olisi syytä olla vielä aika mukavaa". Jotenkin näitä Kaisun rauhallisia toteamuksia oli ihana kuunnella pitkin matkaa - säästyttiin niiden ansiosta kyllä joiltakin sudenkuopiltakin! Kokemus, maltti ja kokemus.

Pyöräilystä en osaa kaiken kaikkiaan sanoa kovin paljoa. Vauhti ei tuntunut missään vaiheessa minulle pahalta, vain yhdessä vaiheessa Tytin vetovuorolla alettiin lähestyä senhetkistä rajavauhtiani. Tytin kisan heikoin hetki taisi sattua pyöräilyosuuden alkupäähän, kun yleensä vahvana pyöräilijänä hän tyytyi tällä kertaa roikkumaan alun letkan hännillä. Minä taas jotenkin oletin noviisiuttani, että pyöräilyreidet loppuvat ennemmin tai myöhemmin, ja joka tapauksessa ennemmin kuin ajettava osuus, joten arkailin jälkikäteen ajateltuna turhan paljon vetovuorojen suhteen. Pari pätkää taisin vetää (tai ainakin yhden!), mutta käytännössä kaiken vauhtityön teki meille Kaisu. Ja hienosti tekikin, kun samalla myös suunnisti, eikä virheitä tullut kuin muutama minuutti viimeiselle rastille Rokuan Suppa-keskukselle. Pyöräilyn puolivälissä oli pelätty ylitystehtävä, varusteina uimapatja, pyörä, reppu ja nainen. Turhaa pelättiin, lautta kulki kuin juna! Jopa Kaisulla, jota "auttaakseni" minä lastasin pyöränsä patjalleen siten, että jokin terävä oksa lävisti eli puhkaisi Kaisun patjan! Sitten vain Tytin kanssa uitiin hyvinemme yli, ja jätettiin Kaisu teippaamaan patjansa kuntoon. :D No, ajatuksena toki oli olla tiiminä nopeita, jos toinen meistä lähtisi viemään yhtä patjaan takaisin Kaisun lainattavaksi... Mutta tuli siis testattua, että uimapatjan tosiaan voi paikata toimivaksi jesarilla.

Pyöräilyosuus päättyi Rokualle meidän osalta noin klo kolme yöllä. Taisi olla koko joukkue aika sekaisin siihen aikaan, kun reittikirjan lukeminen (joka oli siinä vaiheessa minun vastuulla) ei meinannut sujua millään. Luultiin, että oltiin joutumassa ekstrareitille, ja vaadittiin saada vahvistus ratamestarilta henkilökohtaisesti, ennen kuin uskottiin, että parasta on laittaa kiltisti rullaluistimet jalkaan ja suunnata suppia koluamaan. Ja tästä tarina sitten varsinaisesti alkaa...

Olin hommannut tälle keväälle "kevyen mallin" epähuiput rullaluistimet, jotka olivat jo varsin nälkiintyneet yhden kisan ja neljän treenilenkin jäljiltä. Lisäksi pari muuta seikkaa: Rokuan asfaltti ei ollut rullaluistelijalle oikein mistään kotoisin, käsissä ei ollut voimaa lainkaan ja väsytti ihan niin että näköä haittasi. Hyvänä puolena pitää kai mainita, että oli sentään asfalttitie, jota luisteltiin, ja jopa hienoinen alamäki käytännössä koko menomatkan. Tietenkin vanha totuus on, että "mikä tulee alas, tulee joskus myös ylös..." Mutta nyt siis vielä mentiin myötälettä. Selvisin jotenkuten soratien alkuun, ja hetki luultiin että soratietäkin pitää pukata luistimet jalassa. Jopa Kaisu ja Tytti innostuivat manaamaan ainaista kurjuutta rullaluistimilla. Jätettiin kuitenkin luistimet pian tien sivuun muiden joukkueiden vastaavien kamojen sekaan, ja aloitettiin suppahiipiminen.

Supat olivat minulle hikisiä ja nihkeitä kaikella lailla. Ensin tuli väsy, sitten motivaatiokato, ja niiden tuloksena jonkinlainen laiskuus. Lohduttavaa oli lukea Passion Adventuren tyttöjen blogista, että "ihan sama ei kiinnosta" -vaihetta oli esiintynyt heilläkin. Meidän juoksu oli hiipivää kävelyä, koska yksi joukkueen kuudesta jalasta ei tosiaan ennakoltakaan ollut arvioitu kestämään kisan kaikkia juoksupätkiä. Minulla oli varmasti porukastamme vähiten energiaa tässä jaksossa, kun taas Tytti painoi varsan lailla rasteja koluten. Jaloissa tuntui painavalta, mutta vaikeinta kaikessa oli saada syötyä energiaa, kun nieleminen, joka oli kisan alkutunneilta lähtien ollut hankalaa, vaati yhä enemmän keskittymistä. Tytöt hihittelivät minulle, joka kannoin pikku tytön lailla sipsipussia kädessä koko suppapätkän. Paluumatkaa rullaluistimilla Suppaan edelsi ehkä 15 minuutin joukkuehäröily etsien yhtä rastia, joka oli näköetäisyydellä edellisestä rastista. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta sama rasti oli ollut onneksi vaikea muillekin. Kaikkiaan meille tuli puolisen tuntia takkiin suunnistaessa. Paluumatkalla vielä lisää viisi minuuttia, mikä ei kuulosta paljolta mutta matkan lyhyyteen nähden oli kyllä paljon. Oikeastaan lopulta yllätti, miten vähän ajallisesti tuolla rullissuoralla hävittiin, tuntui nimittäin pieneltä ikuisuudelta se loiva nousu. Olin niin puhki, että vaadin jopa pysähdystä ja takin riisumista - tiimikaverien rauhalliset kommentit "kesken selkeän pätkän ei kyllä pitäisi pysähtyä vauhdista" kaikuivat minun korvien ohi pelkkänä surinana. En tiedä näin jälkikäteen, pitäisikö tilata suoraan uudet paremmat luistimet, yrittää vaihtaa uudet laakerit ja rullat, vaiko vain lisätä luistelutreeniä. Onneksi luistelusta ei tietääkseni kukaan ottanut videoa. Kaatumatta sentään selvisin, tapoihin kun kuuluu etsiä edes jokin positiivinen asia joka jutusta.

Viimeinen juoksuosuus oli vielä aika pitkä, rasituksellisesti ehkä puolimaratonin pituinen, mutta tuntui jo alusta alkaen ihanalta loppusoitolta. Sain ihme energiaryöpyn, ja melkein anoin juoksuaskelia Tyttiä kompaten. Jalat kyllä painoivat loppua kohden koko ajan enemmän, mutta melko hyvin silti kaikki sujui. Tytti sukelsi puuttuvan rastin sijaintitiedon, niin kuin oli tehnyt koko vuorokauden ajan kaikki meidän tiimin sankariteot. Hienoa työtä! Rasti haettiin ohjeiden mukaisesti Pookivaaran lintutornista, valelukossa olleen välikannen toiselta puolelta. Ilman Kaisun legendaariseksi muodostunutta "kokeilitko sie sitä?" -kysymystä oltaisiin tosin mekin ehkä pummattu rastia tovi kauemmin. Eräs kovinkin tuttu miesjoukkue jopa totesi koko rastin huijaukseksi, ja jätti Pookivaaran leimaamatta yhtään mitään. Meille siis verrattain hyvä rastinotto, ja viimeisen paviljonkirastin kautta kohti maalia. Sovittiin, että juoksuksi laitetaan heti, kun ensimmäinen ihminen näkee meidät mäen takaa. Ja näin tehtiin! Maaliintulovideolle tallentui muutamat lennokkaat askeleet! Niin uskomattomalta kuin se muutamassa vaiheessa reitillä tuntuikin, maaliin pääsy huuhtoi miltei samantien mielestä kisan kärsimystunnit. Aika hieno juttu, että tämmöiseenkin sitä pystyy!


Muutamalla kommentilla voisin vetää yhteen kisaa ja alkukesää, seikkailukuntoa ja kehityskohteita.

.Yllättävän mukavasti jaksoin kisan läpi, varsinaisia fyysisiä hankaluuksia ei ollut jos jännityksestä alkanutta ja myöhemmin väsymyksestä johtunutta kuvotusta ei lasketa. Mikään lihas ei krampannut! Olisikohan silti kannattanut syödä suolatabletteja ainakin muutama?
.Seuraavalla kerralla uskallan vetää pyöräosuuksilla enemmän!
.Seuraavalla kerralla olisi mukava myös suunnistaa vähän enemmän.
.Seuraava kertaa tulee vielä.
.Seuraavalla kerralla enemmän leipää evääksi, ja kofeiinitabletteja mukaan.
.Seuraavalla kerralla huoltolaukku parempaan järjestykseen. Jokaiselle tiimin jäsenelle omat pussit tai laatikot - jos laukku on sekaisin, se on sekaisin ja aikaa kuluu tolkuttomasti.
.Märilläkin pyöräilyhousuilla voi ajaa suht. kivuttomasti. Coretex-puku on aivan mahtava varuste. Muovipussit pyöräilykengissä pitivät varpaat hyvin lämpiminä.
.Kun väsyttää oikein paljon, väsyttää luultavasti kaikkia muitakin. Käskyttämällä eteenpäin, vauhdin ei tarvitse tippua!


Tuhannet kiitokset Tytille, joka kysyi kisaan mukaan, ja Kaisulle, joka piti kanoottimme suorassa ja vei hommaa kokemuksella vankkumattomasti eteenpäin, varsinkin pyörällä. Ja Passion Adventuren tytöille - onneksi meitä oli edes kaksi joukkuetta kisassa. Onnittelut voittajille! Kampanjoidaan yhdessä, jotta ensi kerralla naisjoukkueita olisi pitempi liuta.