Paluu pohjamudista
Positiivisella kyljellä liikkeelle. Tuplien synnytyksen sotatantereelta alkanut nousujohteinen treenikäyrä on jo jollain mallilla! On osa-alueita, joihin insinööriäitinä voin olla ja olen tyytyväinen, ja osa-alueita, joiden kohdalla pitää siristää että näkisi valon tunnelin päässä. Tässä mietteitä ja omakohtaista motivointijappasua siitä, mitä on tehty ja mitä voisi tehdä paremmin.
Sanotaanko sitä nyt sitten tupla- vai triplamammaksi jos lapsia on kolme mutta vain kaksi ovat kaksosia? (Sitä, joka on aloittanut samaan aikaan omakotitalon rakennusprojektin, sanotaan hulluksi.) Ajankäytöllisiä haasteita on joka tapauksessa tiedossa vast'edeskin, joten priorisointia tarvitaan. Kolme kuukautta on nyt opeteltu perheen treenirytmitystä, joka on asettunut suurinpiirtein seuraaviin uomiin:
.Työssäkäyvä osapuoli kerää valtaosan treenitunneista työmatkaliikunnasta. Lihaksilla duuniin aina kun esteitä eli velvollisuuksia ei ole.
.Kotiäitiosapuoli hoitakoon pääosan treeneistä vauvojen ja vaunujen kanssa. Perustuu siihen että yöunet riittävät levoksi, ja tähän asti ovat onneksi riittäneet.
.Viikonloppuisin pyritään järjestämään molemmille ainakin yksi treenivuoro, johon voi kyllä joutua ottamaan 1-2 kyytiläistä mukaan.
.Treenikriisin iskiessä pahemmin, pyritään muokkaamaan aikatauluja niin, että kriiseilijä pääsisi lenkkipolulle korjaamaan tilannetta mieluiten itsekseen.
Olosuhteisiin nähden hyvin on mennyt. Pari asiaa on aiheuttanut enemmän päänvaivaa: Se, että juoksu on vielä synnytyksen jälkeen pysynyt lähinnä tulevaisuuden toivelistalla ja se, että salitreeniaikaa on todella hankala järjestää hektisten ja arvaamattomien iltaimetysten vuoksi. Ensimmäisen robleeman suhteen toiveet ailahtelevat, kun välillä tuntuu että voi(si) juosta jo aivan hyvin muutaman kilometrin lenkkejä, mutta välillä parikin askelta tuntuu siltä että sisuskalut ropisevat radalle tömähdyksistä. Kuvittelin että minulla on hiipivä askel! Toiseen onkelmaan on sentään löydetty melko hyvät tulokulmat.
Salitreenien pelastus ovat olleet avuliaat isovanhemmat, jotka ovat päivän parhaana aikana eli aamupäivisin kerran viikossa tarjonneet minulle intopinkeelle punttitunnin. Kovan itsetoppuuttelun myötä onnistuin aloittamaan salitreenit synnytyksen jälkeen tälläkin kertaa maltilla, ja ne ovat olleet koko ajan paranevaa nautintoa. Pikku hiljaa olen hilannut painoja kohti vanhoja lukemia, säästellen suorien vatsalihaksien käyttöä ja vältellen 'peffalla puristamista' eli liiallista apulihasten käyttöä. Penkissä pääsin tänään jo työntämään nelosalkuisella painolla eli tasan 40kg:lla muutaman toiston. Treenimalli 2x6 oli mahtava ja koukuttava vuosi sitten, joten siihen on suunta nytkin. Myös maastaveto on tuntunut yllättävän mukavalta ekojen viikkojen jälkeen, vaikka siinä nelosalkuiset painot ovatkin vielä pienet vuodentakaisiin seiska-alkuisiin verrattuna. Sitten se motivointikohta: vielä täältä takaisin tullaan!
Uuden kodin treeniautotallia odotellessa salitreenivuoroa on pitänyt puolustaa välillä ihan hupsuuteen asti. Isovanhempien lomaillessa välillä meistä etäämpänä on pari kertaa päädytty tekemään autoilunukutus triollemme siten, että äiti on pudotettu salille ja isi on ajellut nukutuslenkin autolla sillä välin. Periaatteella "ihan sama miten jos se vaan toimii". (Nukahtamishaaste vaivaa lähinnä uhmaikäistä esikoista.) Ja toinen periaate: sitten kun lopulta pääsee treenaamaan, menee _kaikki_ fokus treeniin ja hommat tehdään niin hyvin kuin osataan! Tällä erää ei ole vielä paita kastunut rintojen kohdalta punttisalilla, eli ajatus karannut vauvoihin. Olen muuten pitänyt jo pitkään salipäiväkirjaa puhelimessa. Näytän siis toivottavasti varsin jupilta (huom. YUP eli _young_ urban professional 😉) näplätessäni puhelinta salilla alinomaa!
Multisportia on katsottu tv-koosteina, ja perheen isukki on päässyt vetämään jokusen lyhyen kisankin. Jotain tyytyväisyyttä niistä kisoista koen minäkin, sitä kautta varmaan että ainakin tässä kaikessa pyörityksessä on _mahdollista_ päästä kisaamaankin silloin tällöin... yksi aikuinen kerrallaan, hyvin valmisteltuna, ja kärsiä univeloista sitten pari seuraavaa viikkoa. Mutta mahdollista!
Toiveet korkealla tulevaan kauteen siis. Vielä ei mitään tietoa milloin ja missä lajeissa numerolappua pääsisi testailemaan, mutta lähdetään siitä että jossain lajissa ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tapahtuu. Siihen asti... Kotisirkus pyörii! Ja pyörii! Ja pyörii...
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Ensi lumen leiri 11/2014
...ja ensi kesän suunnitelmat 2/2015
Jo toista vuotta peräjälkeen säästimme syyslomaviikkoa talven puolelle, ja suuntasimme marraskuiselle Leville ensilumen latua testaamaan. Takana oli hektinen ja vesisateisen arkinen syksy, joten lumileiri oli tuova lääkettä moneen nälkään. Tavoitteet maltillisina matkaan, jospa pääsisi suunnilleen päivittäin ladulle ja ystäviäkin tapaisi. Lopun ajan rentoutuisi!
Levin baanat ovat pettämättömät, aina priimakunnossa! Tällä kertaa lunta oli riittävästi vain tykkiladulla, mutta latu oli tuttua laatua, ja vaikka porukkaa oli kuin jouluyön messussa parhaimmillaan, ei haitannut! Vauhdista ja tyylistä riippumatta ladulle mahtui, ja hiihto maistui. Muutaman kerran toki joutui epämukaviin puristuksiin juniorikilpahiihtäjien innostuessa liiaksi kiihdyttämään kilpaa keskenään, hakemaan paikkaa laskuun tai pysähtymään yllättäen keskelle latua. Kaikki normaalit latuliikennesäännöt eivät olleet voimassa aamutreenien tai iltaruuhkan aikaan.
Sain hiihdettyä tavoitteiden mukaisesti, tekniikkapainotteisesti ja rauhallisesti. Viikkoon mahtui yksi kovempi treeni tasuria, muutoin mentiin leppoisaa peekoota. Pulkkamäessäkin käytiin, ja ystävien luona kyläiltiin, ja mikä parasta, kaksi kertaa tuli tehtyä myös keskivartalokuntopiiri. Yhteensä treeniaikaa tuli noin 9-10 tuntia, ja lillumiset kylpylässä päälle.
- - -
Nyt helmikuussa ovat ajatukset siirtyneet ensilumen leiristä Levillä jo hiihtolomaan ja keväthankikeleihin - Levillä. Tänä keväänä perheen tavoitteet ovat aiempaa hajanaisemmat: yksi aikoo hiihtää paljon, toinen ei ehkä ollenkaan. Kolmas luultavasti opettelee pitämään sauvoja piikkipäät alaspäin. Ensi kevään tavoitteet listattiin ruutupaperille pian marraskuun leirin jälkeen. Sanallisesti todettiin, että kaikki suunnitelmat perustuvat olettamuksiin, että kisakunto olisi viimevuotisen tasoinen. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että ihan näin ei tilanne kesällä ole, ja 24h-seikkailut tapahtuvat hieman toisenlaisissa puitteissa kuin viime kesänä!
Maha siis kasvaa ja vieläpä tuplavauhtia. Mammaa motivoi tällä hetkellä se, että puolen vuoden päästä kun treenit pääsevät taas vauhtiin, sitä vauhtia sitten varmasti riittää, ja peruskunnon voi arvioida palautuvan nopsaan kolmea pientä ihmistä palvellessa. Varusteita on tarpeen päivittää sen verran, että lenkille päästään jollain tyylillä syksylläkin - samalla on ennakoitu, että lenkkejä ylhäisessä yksinäisyydessä ja rauhallisuudessa tulee selvästi aiempaa harvemmin. Oppisikohan sitä lopultakin sietämään häiriötekijöitä paremmin ja keskittymään olennaisimpaan? Voisi olla hyödyllinen, uusi taito monessa kisassa!
No mutta. Jukola jäänee väliin ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen kerran. Seikkailukisoja seuraan ruudun takaa, treenisuunnitelmien sijaan laadin kirjallisuuden lukulistaa ja maastopyörätekniikan sijaan opettelen koodausta. Perheen (toistaiseksi?) ainoa mies kolunnee keväällä ja kesällä suunnittelemaamme kisakalenteria läpi niin kauan kuin vaimon hyväksyvät nyökkäykset jatkuvat. Kisastoppi tullee, niin uskomme, vasta reilusti heinäkuun, jopa elokuun puolella.
Toivon mukaan hiihtolomaleiriltä kertyy kaikesta huolimatta jotain kirjoitettavaa. Haaveilu kohdistuu pulkkamäkeilyyn, lumikenkäilyyn ja sauvakävelyyn, pienen ja ison hiihtäjän kannustamiseen. Aurinkoon! Kyllä täältä vielä kisakuntoon palataan! Palataan!
Jo toista vuotta peräjälkeen säästimme syyslomaviikkoa talven puolelle, ja suuntasimme marraskuiselle Leville ensilumen latua testaamaan. Takana oli hektinen ja vesisateisen arkinen syksy, joten lumileiri oli tuova lääkettä moneen nälkään. Tavoitteet maltillisina matkaan, jospa pääsisi suunnilleen päivittäin ladulle ja ystäviäkin tapaisi. Lopun ajan rentoutuisi!
Levin baanat ovat pettämättömät, aina priimakunnossa! Tällä kertaa lunta oli riittävästi vain tykkiladulla, mutta latu oli tuttua laatua, ja vaikka porukkaa oli kuin jouluyön messussa parhaimmillaan, ei haitannut! Vauhdista ja tyylistä riippumatta ladulle mahtui, ja hiihto maistui. Muutaman kerran toki joutui epämukaviin puristuksiin juniorikilpahiihtäjien innostuessa liiaksi kiihdyttämään kilpaa keskenään, hakemaan paikkaa laskuun tai pysähtymään yllättäen keskelle latua. Kaikki normaalit latuliikennesäännöt eivät olleet voimassa aamutreenien tai iltaruuhkan aikaan.
Sain hiihdettyä tavoitteiden mukaisesti, tekniikkapainotteisesti ja rauhallisesti. Viikkoon mahtui yksi kovempi treeni tasuria, muutoin mentiin leppoisaa peekoota. Pulkkamäessäkin käytiin, ja ystävien luona kyläiltiin, ja mikä parasta, kaksi kertaa tuli tehtyä myös keskivartalokuntopiiri. Yhteensä treeniaikaa tuli noin 9-10 tuntia, ja lillumiset kylpylässä päälle.
- - -
Nyt helmikuussa ovat ajatukset siirtyneet ensilumen leiristä Levillä jo hiihtolomaan ja keväthankikeleihin - Levillä. Tänä keväänä perheen tavoitteet ovat aiempaa hajanaisemmat: yksi aikoo hiihtää paljon, toinen ei ehkä ollenkaan. Kolmas luultavasti opettelee pitämään sauvoja piikkipäät alaspäin. Ensi kevään tavoitteet listattiin ruutupaperille pian marraskuun leirin jälkeen. Sanallisesti todettiin, että kaikki suunnitelmat perustuvat olettamuksiin, että kisakunto olisi viimevuotisen tasoinen. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että ihan näin ei tilanne kesällä ole, ja 24h-seikkailut tapahtuvat hieman toisenlaisissa puitteissa kuin viime kesänä!
Maha siis kasvaa ja vieläpä tuplavauhtia. Mammaa motivoi tällä hetkellä se, että puolen vuoden päästä kun treenit pääsevät taas vauhtiin, sitä vauhtia sitten varmasti riittää, ja peruskunnon voi arvioida palautuvan nopsaan kolmea pientä ihmistä palvellessa. Varusteita on tarpeen päivittää sen verran, että lenkille päästään jollain tyylillä syksylläkin - samalla on ennakoitu, että lenkkejä ylhäisessä yksinäisyydessä ja rauhallisuudessa tulee selvästi aiempaa harvemmin. Oppisikohan sitä lopultakin sietämään häiriötekijöitä paremmin ja keskittymään olennaisimpaan? Voisi olla hyödyllinen, uusi taito monessa kisassa!
No mutta. Jukola jäänee väliin ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen kerran. Seikkailukisoja seuraan ruudun takaa, treenisuunnitelmien sijaan laadin kirjallisuuden lukulistaa ja maastopyörätekniikan sijaan opettelen koodausta. Perheen (toistaiseksi?) ainoa mies kolunnee keväällä ja kesällä suunnittelemaamme kisakalenteria läpi niin kauan kuin vaimon hyväksyvät nyökkäykset jatkuvat. Kisastoppi tullee, niin uskomme, vasta reilusti heinäkuun, jopa elokuun puolella.
Toivon mukaan hiihtolomaleiriltä kertyy kaikesta huolimatta jotain kirjoitettavaa. Haaveilu kohdistuu pulkkamäkeilyyn, lumikenkäilyyn ja sauvakävelyyn, pienen ja ison hiihtäjän kannustamiseen. Aurinkoon! Kyllä täältä vielä kisakuntoon palataan! Palataan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)