maanantai 14. heinäkuuta 2014

Rokua Geopark Challenge 2014

"Yhdistelmä kivaa ja kamalaa" 27.-29.6.2014

Ajattelin matkalla ja vielä hetken maalissakin, että kirjoitan kisaraporttiin tasan näin: "Maaliin päästiin, vaikka kunto kesti vain 18 tuntia. Nyt on kokeiltu tämäkin, jatkossa keskityn lyhyempiin kisoihin." Välillä sitä on niin brutaalin väärässä jopa itsensä suhteen, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja tiedä sitten, mikä kaikki lopulta osoittautuu vääräksi, mutta kirjoittaa aion joka tapauksessa vähän aiottua enemmän, jopa vaiheikkaan kisaraportin. Pari yleistä loppukaneettia silti aluksi.

Fiilistä kisaan olin hakenut kahdestakin näkökulmasta Helsingin katolta.







En oikein tykkää valvomisesta. Se ajatus jyyti päässä vähän turhan kovaäänisesti kisan aikana yön tunteina, ja jälkikäteen ajateltuna vaatii eniten keskittymistä jos ja kun seuraava 24h-kisa tulee. Kroppa jaksoi yllättävän hyvin, erityisen vaikeaa oli oikeastaan (vain) aamuyön rullaluistelu- ja suunnistusosuudella. Niistä kohta lisää... Urheilullisesti koen, että ehkä parempi vaste tulee lyhyemmistä kisoista, joissa saa mennä kovempaa. Tässä kisamuodossa on kuitenkin maaliin pääsemisen vietti aivan toista luokkaa, varsinkin näin jälkikäteen analysoituna. Seikkailullisesti ihan eri luokkaa, kun pääsee jauhamaan oikeasti pitkään jokaista lajia. En tiedä kumpi sopii minulle paremmin, pitää kokeilla vielä muutaman kerran kumpaakin sorttia...

Minulla oli kyllä aivan mainiot asetelmat lähteä kisaan. Joukkuekaverit molemmat kokeneita kisaajia, ja minua parempia maastopyöräilijöitä, melojia ja suunnistajia. Tuo suunnistuspuoli on alkanut sittemmin hieman mietityttää, josko sitä pitäisi aktiivisemmin pyrkiä itsekin tekemään, varsinkin jos ei kanna emitiä koko matkaa. Alkumatkasta minulla oli toki nytkin leimausvastuu, tuttua juttua Multisport cupin kisoista. Lähtökohdista hyvät teki myös se fakta, että treenit ja harjoituskisat olivat sujuneet hyvin, ja olin saanut olla käytännössä koko kevään ja kisan alusviikot terveenä.

Karttojen tutkiskelua ja tussailua... Maitolasillisen äärellä.
Valmistautuminen perjantaina meni supertehokkaasti. Saatiin kartat, tehtiin köysitestit, käytiin kuvassa, tsekattiin Ainolan puiston epämelonta-alue ja suunnattiin tussaamaan karttoja. Ei epäselvyyksiä, ennen kuin varustekassien pakkaamisen aika koitti. Suuntasimme kukin omiin koloihimme nukkumaan, millä oli hyvät ja huonot puolensa. Itse sain hyvät yöunet, mutta Tytti raukka jäi varusteviidakkoon puolivalmiiden suunnitelmien kanssa. Tulos näkyi sitten vaihtoajoissa kisan aikana, tein niistä pienen laskelman.


Vaihtoaikojen vertailu naisten sarjan toiseen joukkueeseen

.Melontaan lähtö Rotuaarilta +8min
.Sankivaaran vaihto +6min
.AP 2:lla +5min rannassa uiton jälkeen, +12min (!!!) talolla ruoan ääressä
.Rullisteluun lähtö yöllä +5min
.Juoksuun lähtö, viimeinen vaihto -1min (oltiin siis nopeampia!)

Yhteensä 35min.


Yllä olevaa kestää miettiä! Naisten kilpasarja oli siitä harmillinen, että osallistuvia joukkueita oli vain kaksi. Olimme kaikki toisillemme enemmän tai vähemmän tuttujakin, joten kilpailufiilis oli vähän mitä oli. Hyvä puoli oli se, että puoliväliin saakka kisa säilyi tasaisena: vaihtelimme sijoituksia muutaman minuutin sabluunalla. Prologi oli taas kolmiosainen, osuuksina juoksu, uimapatjailu+juoksu ja rullaluistelu. Meillä sattui jotain hämärää ensimmäisellä osuudella, jolla piti piirtää rastit toisen osuuden kartalle. Gps-tarkastelusta kotona selvisi, että kävimme uimapatjailussa yhden väärän rastin. Tussimerkinnät ovat hälvenneet, joten jää arvoitukseksi, piirsimmekö väärän rastin oikein vaiko oikean rastin väärin, vai olisimmeko lukeneet piirrostamme väärin. Luultiin vieläpä olleemme huolellisia!

Rullaluistelutehtävä oli oikeastaan todella mukava, jopa oululaislähtöiselle tiimille. Keräsimme muuntajia kartan mukaan, ja merkkasimme niihin tehtyjä mahtavia maalauksia. Tykkäsin kovasti! Tässä vaiheessa kisaa rullaluistimetkin tuntuivat vielä suht. inhimillisiltä kapistuksilta, vaikkei niillä vieläkään kovaa päässyt. Kaupunkimiljöössä ei onneksi oikein kukaan voinut pitää kovaa vauhtia, joten harmittamaan jäi korkeintaan vähäinen liika kiltteys liikennevaloissa. Vaihdossa huomasimme iloksi, että olimme edelleen kisasiskojamme edellä, tosin juuri vaihdossa he kuittasivat meidän yhdeksän minuutin etumatkasta kahdeksan minuuttia pois.

Melontaosuus alkoi kahden kilometrin spurtilla Hietasaaren vauhtipuistoon, jalkaisin varusteet kainalossa. Quest oli hauska, varsinkin minulle kun sain istua kyydissä Tytin huhkiessa valjaissa polkimetonta autoani eteenpäin. Ajoin vielä päin rengasvallejakin, kun en tajunnut heti ohjata! Melontaosuus oli paikoin karikkoinen mutta monessa mielessä miellyttävä. Hyppy Toppilan möljän reunalta kolmen metrin pudotuksella oli kaikkea muuta kuin paha, suorastaan ihana virkistys kun keli oli vastoin ennakko-odotuksia aivan loistava ja aurinkoinen. Laskeutuminen Tietomaan tornista oli niinikään huikeaa, ja meni tosi sutjakkaasti. Pääsin jopa Kalevan videotaltiointiin taitoja esittelemään! Tässä vaiheessa oltiin vieläkin muutama minuutti Passion Adventuren tyttöjä edellä.

Melontaosuuden työjakso Turkansaareen oli oikeaa voimamelontaa, ja söi kyllä kaikki tehot jokaisesta lihaksesta ranteen ja epäkäslihaksen väliltä. Muistan kun loppumatkasta ilmoitin tytöille, että "vedän nyt kaikki voimat käsistä, eihän käsiä vissiin enää muuhun tässä kisassa tarvita, eihän". Taas siveä viittaus yön rullaluisteluosuuteen. Melonta päättyi vasta Sankivaaraan, jonne lompsittiin kanoottiin tukien vasten koskia! Todettiin, ettei nyt koluttavia koskia olisi kovin nätisti tultu toiseenkaan suuntaan, joten samapa tuo oli mennä näin päin. Kaisun jalan puolesta vähän kävi harmittamaan, kun ennestään ärsyyntyväksi tiedetty sääri äityi kylmästä ja epätasaisesta pohjasta vain lisää. Kovin ketterää ei ollut meno muutenkaan, hävittiin koskissa muutamia minuutteja ja Sankivaarassa oltiin tasoissa Passion Adventuren tyttöjen kanssa.

Taas meiltä hidas, hidas, hidas vaihto, ennen kuin päästiin pyörien päälle. Peppu tykkäsi muuten vähän kyttyrää, kun ensin kyykötettiin viisi tuntia kanootissa, ja heti perään (vain hidas vaihto välissä) vuorossa oli reilut yhdeksän tuntia pyörän satulassa. Vaan eipä auttanut kuin tottua ajatukseen. Melko alkuun pyöräilyssä oli polkupätkää, ja saatiin kellotettua eroa nyt edellämme ajaviin kilpasiskoihin. Muutama minuutti edelleen. Ilmoitin, että olen huojentunut aina kun polkupätkät helpottaa, koska väsyneenä melko helpotkaan juurakko-kivikkoyhdistelmät eivät mahdu minun mukavuusalueelle. Kaisu totesi rauhallisesti, että "tässä vaiheessa pyöräilyn olisi syytä olla vielä aika mukavaa". Jotenkin näitä Kaisun rauhallisia toteamuksia oli ihana kuunnella pitkin matkaa - säästyttiin niiden ansiosta kyllä joiltakin sudenkuopiltakin! Kokemus, maltti ja kokemus.

Pyöräilystä en osaa kaiken kaikkiaan sanoa kovin paljoa. Vauhti ei tuntunut missään vaiheessa minulle pahalta, vain yhdessä vaiheessa Tytin vetovuorolla alettiin lähestyä senhetkistä rajavauhtiani. Tytin kisan heikoin hetki taisi sattua pyöräilyosuuden alkupäähän, kun yleensä vahvana pyöräilijänä hän tyytyi tällä kertaa roikkumaan alun letkan hännillä. Minä taas jotenkin oletin noviisiuttani, että pyöräilyreidet loppuvat ennemmin tai myöhemmin, ja joka tapauksessa ennemmin kuin ajettava osuus, joten arkailin jälkikäteen ajateltuna turhan paljon vetovuorojen suhteen. Pari pätkää taisin vetää (tai ainakin yhden!), mutta käytännössä kaiken vauhtityön teki meille Kaisu. Ja hienosti tekikin, kun samalla myös suunnisti, eikä virheitä tullut kuin muutama minuutti viimeiselle rastille Rokuan Suppa-keskukselle. Pyöräilyn puolivälissä oli pelätty ylitystehtävä, varusteina uimapatja, pyörä, reppu ja nainen. Turhaa pelättiin, lautta kulki kuin juna! Jopa Kaisulla, jota "auttaakseni" minä lastasin pyöränsä patjalleen siten, että jokin terävä oksa lävisti eli puhkaisi Kaisun patjan! Sitten vain Tytin kanssa uitiin hyvinemme yli, ja jätettiin Kaisu teippaamaan patjansa kuntoon. :D No, ajatuksena toki oli olla tiiminä nopeita, jos toinen meistä lähtisi viemään yhtä patjaan takaisin Kaisun lainattavaksi... Mutta tuli siis testattua, että uimapatjan tosiaan voi paikata toimivaksi jesarilla.

Pyöräilyosuus päättyi Rokualle meidän osalta noin klo kolme yöllä. Taisi olla koko joukkue aika sekaisin siihen aikaan, kun reittikirjan lukeminen (joka oli siinä vaiheessa minun vastuulla) ei meinannut sujua millään. Luultiin, että oltiin joutumassa ekstrareitille, ja vaadittiin saada vahvistus ratamestarilta henkilökohtaisesti, ennen kuin uskottiin, että parasta on laittaa kiltisti rullaluistimet jalkaan ja suunnata suppia koluamaan. Ja tästä tarina sitten varsinaisesti alkaa...

Olin hommannut tälle keväälle "kevyen mallin" epähuiput rullaluistimet, jotka olivat jo varsin nälkiintyneet yhden kisan ja neljän treenilenkin jäljiltä. Lisäksi pari muuta seikkaa: Rokuan asfaltti ei ollut rullaluistelijalle oikein mistään kotoisin, käsissä ei ollut voimaa lainkaan ja väsytti ihan niin että näköä haittasi. Hyvänä puolena pitää kai mainita, että oli sentään asfalttitie, jota luisteltiin, ja jopa hienoinen alamäki käytännössä koko menomatkan. Tietenkin vanha totuus on, että "mikä tulee alas, tulee joskus myös ylös..." Mutta nyt siis vielä mentiin myötälettä. Selvisin jotenkuten soratien alkuun, ja hetki luultiin että soratietäkin pitää pukata luistimet jalassa. Jopa Kaisu ja Tytti innostuivat manaamaan ainaista kurjuutta rullaluistimilla. Jätettiin kuitenkin luistimet pian tien sivuun muiden joukkueiden vastaavien kamojen sekaan, ja aloitettiin suppahiipiminen.

Supat olivat minulle hikisiä ja nihkeitä kaikella lailla. Ensin tuli väsy, sitten motivaatiokato, ja niiden tuloksena jonkinlainen laiskuus. Lohduttavaa oli lukea Passion Adventuren tyttöjen blogista, että "ihan sama ei kiinnosta" -vaihetta oli esiintynyt heilläkin. Meidän juoksu oli hiipivää kävelyä, koska yksi joukkueen kuudesta jalasta ei tosiaan ennakoltakaan ollut arvioitu kestämään kisan kaikkia juoksupätkiä. Minulla oli varmasti porukastamme vähiten energiaa tässä jaksossa, kun taas Tytti painoi varsan lailla rasteja koluten. Jaloissa tuntui painavalta, mutta vaikeinta kaikessa oli saada syötyä energiaa, kun nieleminen, joka oli kisan alkutunneilta lähtien ollut hankalaa, vaati yhä enemmän keskittymistä. Tytöt hihittelivät minulle, joka kannoin pikku tytön lailla sipsipussia kädessä koko suppapätkän. Paluumatkaa rullaluistimilla Suppaan edelsi ehkä 15 minuutin joukkuehäröily etsien yhtä rastia, joka oli näköetäisyydellä edellisestä rastista. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta sama rasti oli ollut onneksi vaikea muillekin. Kaikkiaan meille tuli puolisen tuntia takkiin suunnistaessa. Paluumatkalla vielä lisää viisi minuuttia, mikä ei kuulosta paljolta mutta matkan lyhyyteen nähden oli kyllä paljon. Oikeastaan lopulta yllätti, miten vähän ajallisesti tuolla rullissuoralla hävittiin, tuntui nimittäin pieneltä ikuisuudelta se loiva nousu. Olin niin puhki, että vaadin jopa pysähdystä ja takin riisumista - tiimikaverien rauhalliset kommentit "kesken selkeän pätkän ei kyllä pitäisi pysähtyä vauhdista" kaikuivat minun korvien ohi pelkkänä surinana. En tiedä näin jälkikäteen, pitäisikö tilata suoraan uudet paremmat luistimet, yrittää vaihtaa uudet laakerit ja rullat, vaiko vain lisätä luistelutreeniä. Onneksi luistelusta ei tietääkseni kukaan ottanut videoa. Kaatumatta sentään selvisin, tapoihin kun kuuluu etsiä edes jokin positiivinen asia joka jutusta.

Viimeinen juoksuosuus oli vielä aika pitkä, rasituksellisesti ehkä puolimaratonin pituinen, mutta tuntui jo alusta alkaen ihanalta loppusoitolta. Sain ihme energiaryöpyn, ja melkein anoin juoksuaskelia Tyttiä kompaten. Jalat kyllä painoivat loppua kohden koko ajan enemmän, mutta melko hyvin silti kaikki sujui. Tytti sukelsi puuttuvan rastin sijaintitiedon, niin kuin oli tehnyt koko vuorokauden ajan kaikki meidän tiimin sankariteot. Hienoa työtä! Rasti haettiin ohjeiden mukaisesti Pookivaaran lintutornista, valelukossa olleen välikannen toiselta puolelta. Ilman Kaisun legendaariseksi muodostunutta "kokeilitko sie sitä?" -kysymystä oltaisiin tosin mekin ehkä pummattu rastia tovi kauemmin. Eräs kovinkin tuttu miesjoukkue jopa totesi koko rastin huijaukseksi, ja jätti Pookivaaran leimaamatta yhtään mitään. Meille siis verrattain hyvä rastinotto, ja viimeisen paviljonkirastin kautta kohti maalia. Sovittiin, että juoksuksi laitetaan heti, kun ensimmäinen ihminen näkee meidät mäen takaa. Ja näin tehtiin! Maaliintulovideolle tallentui muutamat lennokkaat askeleet! Niin uskomattomalta kuin se muutamassa vaiheessa reitillä tuntuikin, maaliin pääsy huuhtoi miltei samantien mielestä kisan kärsimystunnit. Aika hieno juttu, että tämmöiseenkin sitä pystyy!


Muutamalla kommentilla voisin vetää yhteen kisaa ja alkukesää, seikkailukuntoa ja kehityskohteita.

.Yllättävän mukavasti jaksoin kisan läpi, varsinaisia fyysisiä hankaluuksia ei ollut jos jännityksestä alkanutta ja myöhemmin väsymyksestä johtunutta kuvotusta ei lasketa. Mikään lihas ei krampannut! Olisikohan silti kannattanut syödä suolatabletteja ainakin muutama?
.Seuraavalla kerralla uskallan vetää pyöräosuuksilla enemmän!
.Seuraavalla kerralla olisi mukava myös suunnistaa vähän enemmän.
.Seuraava kertaa tulee vielä.
.Seuraavalla kerralla enemmän leipää evääksi, ja kofeiinitabletteja mukaan.
.Seuraavalla kerralla huoltolaukku parempaan järjestykseen. Jokaiselle tiimin jäsenelle omat pussit tai laatikot - jos laukku on sekaisin, se on sekaisin ja aikaa kuluu tolkuttomasti.
.Märilläkin pyöräilyhousuilla voi ajaa suht. kivuttomasti. Coretex-puku on aivan mahtava varuste. Muovipussit pyöräilykengissä pitivät varpaat hyvin lämpiminä.
.Kun väsyttää oikein paljon, väsyttää luultavasti kaikkia muitakin. Käskyttämällä eteenpäin, vauhdin ei tarvitse tippua!


Tuhannet kiitokset Tytille, joka kysyi kisaan mukaan, ja Kaisulle, joka piti kanoottimme suorassa ja vei hommaa kokemuksella vankkumattomasti eteenpäin, varsinkin pyörällä. Ja Passion Adventuren tytöille - onneksi meitä oli edes kaksi joukkuetta kisassa. Onnittelut voittajille! Kampanjoidaan yhdessä, jotta ensi kerralla naisjoukkueita olisi pitempi liuta.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Jukola 2014

Tuplasti viestinvientiä 14.-15.6.2014

Jukolasta tuli henkilökohtainen perinne ja pakkomielle heti ensimmäisellä osallistumiskerralla 2009. Sen jälkeen ei ole osallistumista estänyt sen enempää raskaus, viisikuinen lapsi kuin veljen valmistujaisetkaan - kutsu metsään on ollut pakottava. Niin oli nytkin, ja kuulin metsän kutsun jopa kahtena kaikuna: olin lupautunut täydentämään oman Oulun Valppaiden venlajoukkueen lisäksi Snowflakesien naisjoukkuetta jukolan viestissä.

Hässäkäksi meni, vaikka valmistauduttukin oli mm. varaamalla yöpyminen Mikkelistä, puolimatkasta Vantaalta Kuopioon. Lähtöiltana onnettomuudet lisäsivät matkan kestoa tunnilla, onneksi yöunille ehdittiin sentään kohtuuajassa. Aamun matkaaminen sujui rutiinilla, mutta telttahommat, varusteiden kanto, juniorin ruokinta, numeroiden haku ja juoksijoiden portin löytäminen veivät yllättävän pitkään! Lopulta kun pääsin teltalta liikkeelle juoksutamineissa, aikaa oli viisi minuuttia ennen lähtöalueen portin sulkeutumista ensimmäisen osuuden juoksijoiden osalta. Kerkesin huikata nopeat tervehdykset ja tsemppihalit joukkuekavereille, ja sitten verkkaamaan ja jännittämään...

Tuttuja oli mukavasti lähtöalueella: Passion Adventuren Marjo Länsi-rajan Rastin viestiä avaamassa, viime kesän Kainuun rastiviikon kilpasisko Maarit puolestaan Saloisten Reippaan yhden joukkueen viestin aloittajana. Marjon kanssa seistiin lähtöviivoilla melkein peräkkäin, ja purettiin jännitystä omilla tavoillamme, minä puhua pulputtamalla, Marjo hiljempaa keskittymällä. Minun höpötys varmaan vähän häiritsi :)

Kävin tarkastamassa viitoituksen etukäteen stop-merkille asti. Startista lähdin reippaasti mutta rauhallisesti liikkeelle, juoksin mutten rykinyt. Ohittelin ja minuakin ohiteltiin. Koitin saada kartasta selkoa... Suunta ekalle rastille lähti hyvin alkuun, ja edellä menevien perässä paukaisin jyrkänneriviä päin. Jonotusnumeroa sai pienennettyä pienellä spurtilla ennen nelivetokiipeämisen alkamista. Ylös päästiin ja rastikin löytyi, sijoitus jälkitarkastelussa näytti tippuneen 400:n heikommalle puolelle lähtönumerolta 353. Toiselle rastille mennessä vastaan tuli porukkaa rastikoodeja huudellen. Olin tyytyväinen, että kisa sai hyvän alun, ensimmäistä kertaa hallitsin hermot avausosuudella ensimmäisestä rastista lähtien!

Matka eteni melko kivasti, joskin välillä edetty matka tuntui uskomattoman pitkältä karttaan verrattuna. Eka puolen minuutin pummeroinen sattui ennen puoltaväliä, mutta ihan tarkkaan en muista millä rastilla. Loppupuolelle rataa mahtui vielä vähän isompi koukero, piti ihan palata muutama kymmenen metriä takaisin kun letka edeltä yhtäkkiä kaikkosi. Sitten hirmuisella kirillä loppua kohti, helppoja rasteja paitsi viimeinen, tv:ssäkin monta kertaa huvitusta herättänyt rasti niityllä maalisuoran alussa. Iso joukko naisia häröili ties missä, minä tartuin yleisöstä tulevaan huutoon rastin leimasimen sijainnista käytännössä maaliviitoituksen puolella. Pinkaisin vielä elämäni parhaan suunnistusloppukirin, km-vauhdilla 3:45, ja tulin vaihtoon lopputulosten mukaan sijalla 399. Meni kauan ennen kuin selvisi, miten juoksu suhteessa muihin suunnistajattariin sujui, mutta heti maalissa olin vetäisyyn aika tyytyväinen. Ellu otti kartan ja huusi "ihan loistava veto", säntäsi metsään ilman ainuttakaan viestintuojan kannustusta... En saanut mitään ulos suusta, hyvä jos uloshengityksen! Ens kerralla huudan perään, lupaan!

Meidän venlatiimi hyvän aikaa jo maalissa!

Joukkueen sijoitus eli heiluen kisan ajan, ja suoritukset tuottivat iloa ja osin pieniä pettymyksiäkin tekijöilleen. Lopputulos oli kuitenkin aika kiva, 489. Pieni kismitys taas ensi vuoteen, kun lähtönumero huononi edellisestä - syy treenata tulevakin vuosi! Illan mittaan työtä omalla kohdalla tuotti lopun viikonlopun aikataulun suunnittelu, jukolan joukkueestamme puuttuvien viestinviejien korvaajaehdokkaiden metsästys ja energia- ja nestevajeen täyttäminen. Aamulla olo tuntui kaikelta muulta paitsi valmiilta uuteen starttiin...


Jukolan aamu

Jonotin ja nieleskelin aamupalaani yhteensä varmaan puolitoista tuntia. Siinä samalla ehti nähdä Jukolan viestin loppuratkaisunkin, ja kärkimiesten huikean vauhdin metsässä. Kahvikupponen virkisti ja helpotti oloa sen verran, että tohdin alkaa tosissaan valmistautua omaan toiseen starttiin, hypellen ja pikku hiljaa räväköityen. Ihme homma, että sillä hetkellä kun matkaan lähettävä "nyt"-komento kuului, tuntui aivan normaalilta lähteä taas juoksemaan metsää kohti johtavaa liejuista valtaväylää.

Suunnistus aamulla meni vaihtelevasti, päällisin muisto on, että rastit alkoivat löytyä aivan hyvin sen jälkeen kun muistin ja uskalsin alkaa ottaa omat reitinvalinnat omiin käsiini. Aikaa meni hitokseen, yhteensä 2 tuntia 20 minuuttia reilun 10 kilometrin reitillä, mutta hyvin jaksoin ja energiaa sain imeytymään yhden Snickers-patukan verran ongelmitta. Päätin ammentaa tästä hyvää mieltä tulevaa Rokuan Geopark -haastetta varten, että väsyneenäkin juoksusta saa kiinni kun vain juoksemaan lähtee, ja että suunnistaakin tarvittaessa osaan. Sitä paitsi sijoituskin oli ihan tavoitteiden mukainen: alle tuhannes!

Tästä sitten Rokuaa kohti - jännittää tuskin voisi yhtään enempää...