lauantai 14. joulukuuta 2013

Lanzarote International Marathon 2013

Pitkällä retkellä 8.12.2013

Oli suunnitelmissa kirjoitella nyt vähän toisenlaista juttua, mutta aina ei voi valita. Kokemusta kertyi taas roppakaupalla, ja tuli hyvää kertausoppia urheilun tarkoituksesta ja mielekkyydestä kuntokilpailijan kohdalla. Juoksukisojen raporttitekstit ovat yleensä aika tylsää luettavaa omastakin mielestä, vaan ehkä tästä nyt saadaan pientä poikkeusta sääntöön!

Kulunut syksy on ollut juoksupainotteinen, kun kisoja on kierretty vielä suhteellisen myöhään kesällä ja syksyllä. Näin jälkikäteen mietittynä maraton joululuussa vaatii varsin paljon kärsivällisyyttä, kun juoksukautta joutuu välttämättä venyttämään alkavan hiihtokauden treenejä sotkemaan. Noin puolivälissä Lanzamarathonia alkoi kärsivällisyys loppua, ja treeniväsymys tuntua ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Mutta otetaas pari muuta asiaa ensin...

Hienon reitin olivat järjestäneet! Lanzamaraton alkoi Jardin de Cactusista vuoristosta, ja reitin alkuosa (12km) kiipeili hyväkuntoista mutta paikoin kovin jyrkkää vuoristoasfalttia niin, että alkoi heikompaa ja reitillä kuullun mukaan myös keskivertomaratoonaria hirvittää. Kello oli vasta yhdeksän aamulla, mutta aurinko porotti jo paahtavasti, ja olisipa ollut matka vielä pitempi ilman omaa juomapulloa alkukilometreillä: ensimmäinen juomapiste odotti vasta seitsemässä kilometrissä.

Muistiinpanoja. Lähdössä vallitsi jonkinlainen hallittu kaaos: vain suomalaiset ja saksalaiset odottivat lähtöä jotakuinkin paikallaan lähtöportin takana. Suomalaisia oli paljon, varmaankin olimme monipäisin kansakunta espanjalaisten jälkeen. Tervehdittiin toisiamme! WC-tarjonta oli mielenkiintoista tälläkin retkellä: kolme toilettia koko porukalle, paperia ehkä kolmasosalle. Hupsista? Musiikkina soi repeatilla Kate Perryn (ei Pinkin) tyttöpusu.

Reittikuvaus osoittautui hupaisan suurpiirteiseksi. Olimme tutustuneet profiiliin tarkkaan, kun henkilökohtainen jäniksemme suunnitteli optimaalisinta vetoaikataulua kimurantteihin korkeuseroihin. Joko mittakaava petti, tai mielikuva yhdestä noususta sekoitti muuten vain, mutta aika varmasti nousua oli ekalla kympillä enemmän kuin 62m. Ilman omaa juomapulloa alkumatkasta olisi tullut kyllä kuiva! Pienet laskuvirheet kuuluvat juoksukisan kulkuun: olin kympin kohdalla 1 1/2 minuuttia tavoitetta (4h) perässä, vaikka kuvittelin olevani 30s edellä. Hymähtelin jänismieheni ja appiukon muka ripeälle alkuvauhdille - joka sekään hädin tuskin ylsi tavoiteaikataulun vauhtiin.

Alamäkipätkä vuoristosta Costa Tequisen rantaan oli mitä pitikin, loivaa, rullaavaa laskua. Vauhtikin soljui, alle vitosen kilometrejä tuli ainakin yksi, ehkä pari. Rannassa tapahtui sitten jotain outoa, nimittäin tasaiseksi piirretyllä rantareitillä (jota sahattiin 3 1/2 kertaa!) oli yhtäkkiä pelkkää ylämäkeä ja nousuksi taipuvaa tasaista. Molempiin suuntiin. Pöh.

Ongelmat siis alkoivat kasaantua, eikä toivomaani kulun parantumista tapahtunut ikinä. Puolivälin tuntuma oli sellainen, että vedin loputkin rahat veikkauksesta maaliinpääsyn suhteen. Appiukon ja siten myös jäniksen selkä tuli vastaan, eikä helpolta näyttänyt sielläkään, keskeytystä ounasteltiin. Jänis-J ehdotti diiliä, jolla vedettäisiin neljän tunnin vauhti kiinni, perässä oltiin ehkä reilut pari minuuttia. Vai onko voimia? Pitihän sitä kokeilla.

Kokeilu kesti 4km, tai sitä rataa. Liekö ensimmäinen kerta, kun kisassa oli pakko laittaa kävelyksi. Mahasta varoiteltiin nestemäisistä paluuviesteistä, geelien imemistä vastaan kai. Jokin näissä urheilujuomissa ja geeleissä tuntuu aina tuottavan minulle vaikeuksia! 2 1/2 tuntia kestivät hiilihydraattivarannot, ja sitten alkoi kone kiehua, kun uusi energia ei imeytynyt. Pirulainen.

Pyyhe oli lentämässä kehään, ja annoin jo kilometrin kävelylleni nimen "loppuverryttely", kun kotimaista äijäenergiaa viidenkymmenen vuoden toiselta puolelta tupsahti viereen. Tsemppaavin kommentti vähään aikaan oli niinkin hymähtelevä kuin "jaa, jos vaan millään kuitenkin maaliin, niin ilman muuta, jää parempi mieli". Tässä kirjoitellessa alan olla tasan samaa mieltä, voi ylpeillä edes sinnikkyydellä. :)

Käveltyä tuli yhteensä ehkä 5-7 kilsaa, juteltua marevanista ja isästä, juoksukärryistä ja lapsesta, tankkaamisesta ja pakkasesta. Ihan tarkalleen en osaa sanoa, mikä tästä retkestä teki hankalan, ehkä moneen kertaan mainittu monen tekijän sigma, joista maraton koostuu. Kunto oli käsittääkseni hyvä, eikä vauhti suunnitelmissa mitenkään liioiteltu, aurinko ja kova maasto tekivät osansa. Helle ehkä hankaloitti entisestään myös energian imeytymistä, ja viimeisten päivien osalta valmistautuminen kaipaa tarkistusta. Ja treeniväsy pitkän kesäkauden jälkeen! Ainakin kerran vuodessa taitaa olla viisaampaa levätä nykytahtia korostetummin.


Jos kolmas kerta toden sanoo, niin maraton ei taida olla minulle se luonteenomaisin harrastus. Tämä noteeraus (4:29,25) pääsee nipin napin kakkoseksi omassa Wall of Famessani, ennätykseksi jää 4:22,13 Helsinki City Maratonilta 2009. Katsotaan nyt sitten, vieläkö uusia yrityksiä tulee. Varmuuden vakuudeksi jotain oppia lienee paras tikata muistiin.

.Treenaaminen kilpailunomaisessa maastossa ja lämpötilassa. Jos tämä ei ole mahdollista, aikatavoitetta on turha asettaa, paras lähteä juoksuretkelle.

.Tankkaaminen tarkoittaa suunnilleen yhden leipäannoksen lisäämistä normaaliin päiväannokseen. Keksit, kakut ja tuplapasta-annokset on täten todettu toimimattomiksi.

.Matkasta nauttiminen. Pelkkä tulostavoite mielessä juokseminen tekee maratoonauksesta rankan harrastuksen. Paljon kivempaa on kaikilla ja joka suhteessa, kun juoksee vain silloin kun juokseminen oikeasti houkuttelee. (Toinen näkökanta on toki treenaamisen buustaaminen maratonilmoittautumisella.)


Lopuksi kiitos upeasta kannustuksesta kaikille Lanzaroten saarella olleille! Nimittäin kaikki kannustivat. Oli ihan Tukholman veroista kannustamista, ja se on maratonvertailussa paljon myönnetty.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Tekniikkalajeja!

Uinnin ja hiihdon harjoituksia 11/2013

Unelmien hiihtolenkki - ja nousu!
Kuva Ylläksen Kukas-tunturin päältä.
Perheenlisäyksen ja Suomen mainioiden vanhempainvapaamahdollisuuksien myötä pääsimme aloittamaan hiihtokauden tänä vuonna hyvissä ajoin. Oli hymyä ja ainakin mielikuvissa pitkää liukua, kun Levillä Suomen Lapissa asuva (hiihdon) ystävä paljasti, että minun hiihtokauteni avaava lenkki oli hänellekin syksyn ensimmäinen. Hyvin, oikein hyvin ollaan siis aikataulussa!

Hiihtokautta aloitellessa tuntuu aina, nytkin, ettei kapeilla suksilla kerrassaan voi pysyä pystyssä. Varsinkaan yhdellä jalalla, varsinkaan alamäessä, epätasaisella, mutkassa, ladun ulkopuolella, ... Eikähän toki aina pysykään. Omia perussyntejäni on, lajissa kuin lajissa, varovainen taitojen hilaaminen. Aivan varmasti olisi parempi edes toisinaan heittäytyä osaamisalueen ulkopuolelle, yhdelle sukselle, lisätä vauhtia, kantata lujemmin, viedä paino ulkosyrjälle. Pysyä omaksi yllätyksekseen pystyssä, tai kaatua. Ainakin tietäisi, miten käy.

Auringon, kahvin ja letun vauhdittamana
 lenkit on pelkkää nautintoa!
Ei tule mieleen selitystä, miksi en testaa rajojani useammin - kai kyse on uskaltamisesta. Onhan se aika kammottavaa kaatua pehmeään lumeen! Samaa vikaa esiintyy arvatenkin myös pyöräilyssä, varsinkin siinä. Ei vähiten naurettava lisäyksityiskohta rajojenylittämispelossa on se, että eniten pelkään ajaa pitkospuilla, joilta kaatuisi yleensä vain pehmeään suohon. Ja itse pidän itseäni loogisena henkilönä.

No joo. Tekniikkaa haltuun siis pikku hiljaa. Olen viimeiset kolme vuotta valinnut talveksi aina yhden teeman, jotta hiihtotekniikka paranisi edes hitusen kauden mittaan. Keskustelimme tästä kotivalmentajani kanssa yhteisellä hiihtolenkillä pitkään ja kiihkeästikin, enkä silti luovu kannastani: tekniikka paranee parhaiten, kun ylikorostetaan yhtä osa-aluetta vuorollaan. Valkan mielestä hiihtoa on vaikea palastella osa-alueisiin, mistä siitäkään en ole aivan samaa mieltä. Pitkähkön tinkaamisen jälkeen pääsin lopulta niskan päälle siinä määrin, että nimesimme alkavalle talvelle yhteensä kolme hiihtoteemaa: ylävartalon voima (kestoteema kolmatta vuotta putkeen), hiihtoasennon painopisteen hivuttaminen eteenpäin ja tasatyöntö. Jippii! Katsotaan talven mittaan, pystyykö nainenkaan keskittymään ihan noin moneen teemaan yhdellä kaudella... Ehkä pystyy!

Pitkään lomaamme mahtui paljon muutakin kuin hiihtoa. Oulussa kaunis ensilumi muutti parissa päivässä muotoaan varsinaiseksi pääkallokeliksi, mistä intoutuneena ehdotin seikkailijakaverilleni Tytille uintitreffejä. En tiennyt mitä halusin, vaikka taka-aivoissa piilottelikin aikomus kysäistä jotain uintivinkkejä. Kävi niin, että aamu-uinnistamme tuli vaparitekniikan pikakatsaus, ja sehän oli hyvä kuin mikä! Innostuin aivan totaalisesti, kun ensimmäistä kertaa sain vinkkejä ja pääsin edes tunniksi sukeltamaan vapaauinnin saloihin. Se kummallisuus, että jalat ei meinaa pysyä kauhoessa pinnalla, sai sen verran järkeviä selityksiä ja syitä taakseen, ettei koko homma enää tuntunut kummalliselta ollenkaan. Eihän ne jalat pinnalla pysy, jos koko uimari on viistossa, eikä vaakatasossa pinnan suuntaisesti. :) Uutta uintikertaa en ole vielä ehtinyt suorittaa, mutta pian se tulee, ja sitten on parempi muistella näitä mainioita ohjeita. Kiitos Tytti!

Liukuharjoituksia:

.Sivupotkut
 ..Kyljellään, alempi käsi edessä
 ..Nojaa päällä käteen
.Kylkikeinuttelu
 ..Vatsallaan, kädet sivuilla, pullari jalkojen välissä
 ..Keinuttele yläkroppaa puolelta toiselle
.Peppu pinnalle
 ..Vatsallaan, peppu korostetusti pinnalla
 ..Älä päästä selkää notkolle
 ..Yritä saada myös yläkroppa pidettyä pinnalla!


Keskity näihin:

.Rauhallisia vetoja
.Yläkroppa 'matalana'
 ..Hengittäessä yritä olla nostamatta yläkroppaa
 ..Käännä selkeästi kyljelle!
 ..Vatsa tiukkana, että paketti ei mutkittelisi.
.Kädet kauhovat "kymmentä vaille kahta", leveämmällä kuin tuntuisi sopivalta.

Knoppi:
.Älä hengitä ensimmäisellä vedolla, hyvä liukuasento säilyy pitempään!

torstai 21. marraskuuta 2013

Ylimenokauden synninpäästö

Kuntonyrkkeilyä seurakunnan tapaan ja muita harmaita harjoituksia syksyllä 2013

Lajista riippumatta syksy tuntuu aina jonkinlaiselta ylimenokaudelta. Näin on ainakin entisen kesälajin palloilijan ja nyt suunnistuksesta tolkuttomasti innostuneen mielestä! Syksy on harjoituskautena aina jotain levon, tylsyyden ja uuden odottamisen yhdistelmää. Toisaalta tuntuu tarpeelliselta antaa kropalle väliaikaa, toisaalta tekisi mieli aloittaa hyvissä ajoin kunnon valmistelut hiihtokautta ja seuraavaa kesäkautta varten. Jokin tasapaino näiden välillä pitäisi lyhyessä ajassa lyhyeksi ajaksi löytää.

Männä syksynä ovat syksyn harjoittelua edesauttaneet myöhäiset juoksutavoitteet, kympin ja puolikkaan comeback-kisat. Jotta suora täydentyisi, tarkoitus olisi ennen vuodenvaihdetta koettaa vielä maratoniakin uudelleen pitkän tauon jälkeen. Kisat ja niiden odottelu ovat tuoneet mukavaa jännitystä harmaisiin iltoihin, ja tietysti motivaatiota treeneihin. Pitkillä lenkeillä räntäsateessa +5 asteessa sitä motivaatiota sitten kysytäänkin... Paree pitää tavoitemaraton ja hellemaisema mielessä!

Mutta ei niin  paljon harmaata puurtamista tai kirkkaita tavoitteita ettei ehtisi vähän rennompaakin. Lapsen ja kotiäiteilyn myötä on päässyt tutustumaan ihan yllättäen seurakunnan järjestämään, nuorille aikuisille suunnattuun ohjelmaan. Kuten kuntonyrkkeilyyn, vihan synninpäästön merkeissä! Aivan mahtavaa, vihdoinkin kirkko on kuullut ajatuksiani! Tässä lyhyesti syksyisen herkkuhetken kertausta, kuvankin koitan saada pian tunnelmaa täydentämään.

Nimelliseen hintaan kun tuntia tarjottiin, naapurin mamman kanssa päätimme osallistua tälle ihan oikean kehänyrkkeilijän ja pastorin vetämälle tunnille. Kyseessä siis yksi ja sama nainen, kuuleman mukaan tv:stäkin tuttu. Viime aikoina urheilua on tullut harrastettua lähinnä oman tai enintäänkin kotivalmentajan mielikuvituksen mukaan, niin että kunnon valmentajan vetämä ohjattu tunti tuntui varsin makoisalta. Oli mukavan erilaista nakata kengät treenisalin nyrkkeilymaton reunalle ja antaa nilkan lihasten vahvistua pehmeällä alustalla! ;)

Sitä kuvittelee olevansa hyvässäkin peruskunnossa, mutta niin vain kun lajia vaihdetaan, uudet lihakset ja liikeradat nousevat pääosaan ja hups, ja samoin tekee syke jo alkulämmittelyssä. Pehmeä alusta sai vain hetkessä pohkeet ilmoittelemaan, ettei tämmöistä liikuntaa ole vähään aikaan kokeiltukaan. Ja etiäpäin: nyrkkeilyssähän ollaan melkein koko ajan päkiöiden ja sitä myötä pohkeiden iskunvaimennuksen varassa. Treeniä tulee että tuntuu, mutta onneksi samalla on hauskaa.

Kun päästiin lyöntiharjoituksiin, oli yläkroppaakin lämmitelty jo erinäisillä ravisteluilla, pyörittelyillä ja heilureilla niin, että kädet tuntuivat raskailta ennen ensimmäistäkään lyöntiä. Onneksi into vei mennessään, ja nyrkkeilyn ilo löytyi hetkessä. Ensimmäistä kertaa pääsin kokeilemaan paitsi oikeita nyrkkeilyhanskoja myös lyönninvastaanottimia :). Ja kuteja saikin lyödä ja ottaa vastaan ihan isonkin rahan edestä! Valkka kävi ajoittain neuvomassa tekniikkaa, ja patistamassa rytmin säilyttämiseen.

Mättäessä ja uutta omaksuessa ehti ajatella, että kyllä tästä yläkroppa vielä kiittää ja mieli virkistyy! Etenkin lapojen seudulla tuntui seuraavana päivänä siltä, että jotain uutta on tosiaan kokeiltu. Perhepoliittisista ja alkamisaikasekaannuksista johtuen jouduimme kyytikaverini kanssa harmiksemme jättämään treenin kolmannen puoliskon, keskivartalojumpan väliin, ja kiiruhtamaan kotiin pienten seikkailijattariemme luokse. Teimme lupauksen vatsalihaskuntopiiristä kotona, ja olenpa myöhemmin vielä laajentanut tuota lupausta pitkän linjan kuntopiiriaktiivisuuden lisäämiseksi.

Kuntopiireistä lisää myöhemmin, tämänkertaisen jutun päätän lähettämällä kiitokset treenistä Tikkurilan seurakunnalle ja treenaripappi Hanna Paavilaiselle! Lisää liikunnallisia synninpäästötunteja odotellessa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Vantaan puolimaraton 2013

Käsittelyssä seuraava ennätys 13.10.2013

Pientä säätöä lapsenhoidon suhteen. Vuorokausi korkean osallistumismaksun sulattelua. Pari päivää takareiden kireyden pelkäämistä. Hieronta, joka ei tuottanut toivottua tulosta... Ja sitten starttiin.

Jännitystaso vaihteli kotona nollasta viiteenkymmeneen, mutta starttiviivalla oli jo yli sadan prosentin, ja tuntui yökötyksenä kurkussa. Pitikö tätä nyt ruveta ihan näin paljon jännäämään... Toivottelin, että tuloksena olisi jonkunlainen superkompensaatio, ja vauhdin hurma!

Kun edellinen numerolappuisena juostu matka oli yli puolta lyhyempi HMR kymppi, oli jotenkin erityisen vaikea arvioida sopivaa aloitusvauhtia. Ääneen puhuin tavoitteista vähän varovaisesti, vaikka elättelin ties mitä haaveita. Lopulta päätin yrittää tähdätä vauhdin mahdollisimman tasaisesti 5 min/km -tasolle. Alkumatkalla se onnistuikin aika kivasti!

Viiden kilsan kohdalla oli vielä ah-niin-helppoa!
Kolmen kilometrin kohdalla sain ekstratsempit tutulta maratoonarilta, joka tahkosi viimeistä varttiaan. Vaikka hän oli hyvässä neljän tunnin vauhdissa, menin melko heittämällä ohi porukan mukana. Nice! Vihdoin oma juoksu alkaa tuntua edes kiiruhtamiselta, entisen hiipimisen sijaan!

Juoksu tuntui rennon reippaalta aina 9,5 kilometriin saakka. Ennen kympin kylttiä sain ehkä ensimmäistä kertaa tunteakseni vatsalihasten lievän krampin, joka säikäytti, mutta meni onneksi ohi sopivasti järjestäjien puolesta tarjotun geelin avulla. Pieni pelko pepussa kiristin vauhdin takaisin tavoitetasolle ja suuntasin uudelle kierrokselle.

Tai oikeastaan kiristin vähän reilumminkin. Alkoi kutkuttaa ajatus, josko sitä sittenkin jaksaisi vähän reippaammin loppumatkan... Sykemittarin näyttämään nopeuteen ei aina ihan tohdi luottaa, toisaalta hetkellisyytensä, toisaalta epätarkan matkanmittaamisen vuoksi. Päätin koittaa hilata tulevien kilometrien keskivauhdin n. 4:50-tasolle - mittarin mukaan. Jotain sitä tasoa uskon vauhtien olleenkin, mutta vain kokonaista seuraavat kolme kilometriä. Sen jälkeen kello tuntui aloittavan karkaamisensa.

Puolimaratonin, tai minkään muunkaan juoksumatkan, loppumatkalla on miltei mahdoton saada laskettua vauhteja tai loppuaikaennustetta oikein. Ei onnistunut tälläkään kertaa. Kun haave 1:45-alituksesta oli pakko pitkin hampain hylätä, olin miltei samantien epätoivossa, jossa loppuaika ei enää edes alkanut ykkösellä ja nelosella. Eikä vauhti kuitenkaan pudonnut kuin muutaman sekunnin kilometriä kohden! Jälkiviisastelu kotona näytti, että vauhti pysyi suhteellisen tasaisena loppuun asti: Garminin mukaan selkeä vauhdin poikkeama tapahtui vain välillä 10-13 km, ja sekin parempaan suuntaan. Maalissa nettoaika oli 1:46,07, joka on laskeskelujeni mukaan alle 2 s/km yli tavoitteena olleen vitosen vauhdin. Jee! :)

Olin erittäin tyytyväinen loppuaikaan, ja minulle kupariselta tuntunut 1:50-raja rikkoutui komeasti. Kilometrit 14:stä eteenpäin olivat pahenevaa kurjuutta ja kärsivällisyysharjoitusta, ja maalissa muutama katsoja pääsi näkemään, mitä olin aamulla tankkausravintona syönyt... Tarkoitan sanoa, että jotakuinkin kaikki oli pelissä, kovempaa en olisi päässyt! Tämän "ylihuomisen" olen yrittänyt miettiä, mistä juoksu ensisijaisesti jäi kiinni, "ilman _mitä_ olisin juossut minuutin kovempaa?" Loppupäätelmäksi on valikoitumassa kokonaisuus. Vähän jäi kiinni jaloista, vähän hapenotosta, vähän energiattomuudesta, vähän vatsalihaksista... Eli juoksukunnosta! Totuus on, että tämä oli hyvä, kunnonmukainen kilpailusuoritus. :)

Kiitos vielä hyvistä järjestelyistä Vantaan seurayhtymälle. Mitenpä sitä aurinkoista syyspäivää paremmin viettäisikään!

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Yösuunnistusta syksyllä 2013

En pelkää pimeää metsää, en...

Jos on välillä kuvitellut osanneensa jo suunnistuksesta jotain, tuon kaiken tuntuu unohtavan uudelleen, kun valot sammutetaan. Että metsä voikin tuntua pimeältä, kun sinne autojen valaisemalta parkkipaikalta sukeltaa! Paitsi että pitäisi osata laatia reittisuunnitelma kartalla, olisi kiva vielä nähdä, kummalla puolella maasto nousee, ja missä kuvio vaihtuu. "Een kyllä huomannut mitään polkua..." "Missä sen kuopan siis olis pitänyt olla...?"

Varmoja reitinvalintoja. Niitä korostetaan ihan toki syystä pimeällä suunnistettaessa. Jos hukkaa sijaintinsa tai, vielä pahempaa, suunnitelmansa, voi aivan yhtä hyvin palata omia jälkiä takaisin ja aloittaa alusta. Paitsi jos ei hoksaa, mistä päin oikeastaan tuli...
Varmat reitinvalinnat eivät silti tarkoita välttämättä samaa kuin polulla juokseminen tai helppo pohja. Jostain syystä tämän asian oivaltamiseen näyttää yösuunnistuksessa kuitenkin menevän aina 1-5 rastiväliä! Vasta loppumatkasta älyää, että pimeässäkin voi suunnistaa ihan samoista selvistä maastomerkeistä ja -muodoista kuin päivälläkin, hitusen tarkemmin valikoiden vain.

Tänä syksynä koklasin yörastit pariin otteeseen. Eka kerran päätteeksi loppuviitoituksella lupasin, että seuraavalla kerralla uskallan ja valitsen pitemmän matkan, ns. normimatkan (B-rata). Ja seuraavan kerran rasteille lähtiessä sitten... Väsytti ja jännitti taas, ja C-radan kartta kädessä sukelsin lähtöviitoitukselle. Jos tästä kirjoittaisi itselleen muistilappusen vuoden päähän, siinä voisi lukea, että oli ratavalinta sitten mikä hyvänsä, metsä on vain metsä yölläkin, eikä siellä loppujen lopuksi ole edes yksin. 

No niin, geneerisen tekstin geneeriseen yhteenvetoon. Alku meni molemmilla yörastikerroilla surkeasti, ja puolivälistä hommaan alkoi tulla juonta. Tossut oli suht. kevyet ilta-aikaan, ja hiki tuli vaikka alussa paleli. Lamppu toimi oikein kivasti, eikä loppumatkasta edes metsän uumenista kuuluneet huhuilut tai rasahdukset pelottaneet. Ensi vuoden tavoite voisi olla, että vastaus olisi "ihan sama", kun kysymys on "otatko mieluummin pitkän vai pimeän osuuden". Toistaiseksi vastaus on "ehdottomasti mieluummin pitkä".

Tuleva(n) yön kuningatar.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Cooper 1/2013

Todellinen pikamatka 12.9.2013

Cooper on lyhyt rykäisy. Se lause ja pelko niskassa startattiin matkaan pienellä porukalla. Pitkään aiottu testicooper toteutuu vihdoin, ja kehittyminen voi alkaa.
Kerrankin tehtiin hyvä alkulämmittely, joka olisi jälkikäteen ajateltuna voinut olla ehkä vieläkin parempi. Sykkeet saatiin kuitenkin yli aerobisen kynnyksen ennen lähtöä, pari (kymmentä) lyöntiä tuli toki jännityksestäkin.

Olin ajatellut lähteä matkaan alle 4:30-kilometrivauhtia, arvioituna kympin vauhdista 4:45/km. Kun sykemittarin nopeusnäyttö vakioitui, huomasin starttivauhdin olleen noin 4:09, mikä olikin tarkkaan ottaen ensimmäisen kilometrin väliaika. Laskeskelut tavoiteltavasta kierrovauhdista jotenkin unohtuivat heti kun vauhtiin päästiin, ja päätin vain yrittää kiristää vauhtia joka kiekalla. Seitsemän kierrosta juoksisin sinnillä!


Pari, kolmekin ratakierrosta meni kohtuullisesti jopa mukavuusalueella - aloitinkohan sittenkin vielä liian hitaasti? Happojen sieto ei edelleenkään tunnu omalta vahvuudelta, joten ajattelin että saan parhaan tuloksen kiristämällä vauhtia hieman loppua kohden. Toinen kilometri kulkikin 4:00, tosin maalissa sain huomata, että sykemittarin gps:n antama vauhtitieto on radalla kovin suuntaa-antava. Kaikkiaan mittari mittasi matkaa yli 100m liikaa, eli kaikkiaan lähes 4% virhettä.

Viisi kierrosta täyttyi ajassa 8:25, jolloin aloin uskoa seitsemän kierroksen minimitavoitteen täyttyvän. Seitsemännellä kierroksella käskyttäminen oli jo helppoa, kun saattoi ajatella viimeisen kierroksen olevan meneillään. Suunnittelin heittäytyväni maahan kun maaliviivan yli pääsen... Mutta kun maaliviivan kohdalla olikin vielä 15 sekuntia aikaa, alkoi loppukiri houkuttaa. Mieheni oli ohittanut minut loppusuoralla kierroksella, ja painoi omaa kiriään muutaman metrin edellä. Lopulta hän ehti noin 30m päähän, kun "aaiika!"-huuto kuului. Tallustelin omalta paikaltani maaliviivalle ja sain matkan pituudeksi reilut 50m. Kotona tarkasteltiin yleisurheilun kenttämerkintöjen ohjeita, ja todettiin, että kolmanneksi uloimmaisen radan 4*400m:n lähtöviivan kohta vastaa sisimmällä radalla n. 40m:n matkaa maaliviivalta. Lopullinen tulokseni oli siis 2840m.

Tulos vastaa tavoitetta ja oletettua cooper-tulosta. Haave oli 2900m:n puhkaisu, ja juoksun jälkeen haave muuttui 3000m:n rajan puhkaisuksi. Juoksu tuntui keskinkertaiselta, ei mitenkään lennokkaalta, mutta kuitenkin "ihan ookoolta". Sovittiin testitiimin kanssa, että ennätyksiä kohennellaan vielä tämän syksyn aikana. Tuohon mennessä pitää vielä miettiä taktiikkaa kertaalleen, sillä googlettelut näyttäisivät vinkkaavan, että cooperillakin optimitulos tulee mahdollisimman tasaisella vauhdilla.

Tässä ajanottajan huutelemat kierrosväliajat, siten kuin ne muistan... 1:41, 3:23, 5:05, 6:44, 8:25, 10:08, 11:45... Ja niiden perusteella lasketut kierrosajat pitkällä matematiikalla... 1:41, 1:42, 1:42, 1:39, 1:41, 1:43 ja 1:37. Tasaista or not.

Hyvän treenisyksyn toivotan tervetulleeksi!

tiistai 10. syyskuuta 2013

Luukin XC1/2M 2013

Kovuutta hakemassa 7.9.2013

Jos tämä olisi video, jännitys
näkyisi huulten nykimisenä...
Jännitti kuin pientä oravaa. Ensimmäinen maastopyöräkisa ikinä, ja luotto omiin ajotaitoihin noudattaa jokseenkin puoliintumislakia, jossa puoliintumisaika on yksi vuorokausi. Yritän saada tähän jonkinlaisen muutoksen pään sisällä loppukesän aikana!
Viivalle olin joka tapauksessa päättänyt lähteä, ja mitata ns. lähtötasoni. Kantavana ajatuksena oli "pois alta", että voi sitten parantaa suoritusta seuraavalla kerralla. Sitä saa mitä lähtee hakemaan, parannettavaa ensi vuoteen kyllä jäikin.

Hymyilytti järjestelyjen harrastelijamaisuus, kuten se, että lähtöaikaa muutettiin lähtöpaikan muuttamisen seurauksena; molemmat päätökset tuntuivat syntyvän n. varttia ennen ilmoitettua starttia. Vaan mitäpä siitä, matkaan päästiin. Olin hakenut paikan porukan häntäpäästä, takanani suunnilleen vain huomioliivinen kaveri, jonka kuulin vannovan, että hän "lähtee viimeisenä ja tulee viimeisenä". Meidän rivistä startti oli kyllä varsin verkkainen, ja päädyin aikeista poiketen ohittelemaan porukkaa kuin (liikkuvia) tolppia, ihmeellisen kova usko pöksyissä.

Ekat pari kilsaa, kolmekin, väännettiin hiekkatietä, vauhti kasvoi ohitus ohitukselta. Ennen polulle pujahtamista arvioin saaneeni sopivavauhtisen porukan kiikariin, ja päätin koittaa pysyä mukana. Läskiks män, teknisyyden lisääntyessä vähänkin alkoi sijoitukset vaihdella keskimäärin "kaksi alas, yksi ylös" -kaavalla. Lohdullista oli se, että välillä olin itse vertailuryhmää sinnikkäämpi juurakoissa! Muuutta välillä taas tuntui että muut olivat vähän vasta pyöritelleet tiepätkällä ja alkoivat ajaa hetki hetkeltä napakammin, kun juurakot tihenivät. Yhtä kaikki, pysyin ihan ookoosti mukana, ja pääsin sileälle polkupätkälle mukavassa peesissä.

Kuvaaja: Petra Talvitie.
Reitti sisälsi n. 8km siirtymän Luukin lähtöpaikalta Pirttimäkeen, jossa ajettavana oli kierrosrata. Puolimaratonilla kierros tehtiin kerran, koko lenkin sankarit ajoivat ringin kolmesti. Menomatkan loppupuolella juuri ennen Pirttimäkeä letkani hajosi, taisin itse jäädä kuhnimaan johonkin nyppylälle. Kierroksen alkuosa oli muutaman kilometrin verran hiekkatietä, jolla matkalla pidin katseen edellä vilahtelevassa selässä, ja yritin parhaani mukaan pitää näkötuntumaa. Ei se ihan vissiin onnistunut, tai ainakin viimeistään puolimatkassa, radan teknisimmän pätkän alkaessa totesin olevani totaalisen yksin, ja aloin keskittyä ajolinjojen tiiraamiseen rengasjäljistä. Tulos huono. Teknistä polkua oli ehkä max pari kilometriä, mutta ajallisesti minulta hukkui tuolle välille ties kuinka, en halua edes tarkistaa totuutta! Ja juuri tämä pätkä on se, joka huononsi oman arvosanani suorituksesta tasolta 'hyvä' tasolle 'ookoo'. Kerran horjahdin vähän reilummasti, kerran panin jalkautumisen huurtuneiden lasien ja kerran hankalasti paistavan auringon syyksi... Ja vielä pari kertaa takaa yllättäneen moottoripyörän syyksi. Miesten kärjen neljä kuskia saivat minut kierroksella kiinni, ja aloin kirota mielessäni tilannetta, jossa myös naisten tuttu kärki tavoittaisi. Hitto! Yritin imeä ajatuksesta voimaa: ajaisin ainakin hyvin, että kehtaisin hyvillä mielin tulla ohitetuksi... Ehkä sitä sisua sitten tuli sen verran, että selvisin, enkä nähnyt ohittavia naisia lainkaan.

Kun viimeistä kertaa tultiin kierroksella hiekkatielle ja aloin tunnistaa lähestyvän Pirttimäen, vilkaisin kelloa: puoli tuntia aikaa ehtiä maaliin kahden tunnin aikarajassa! Olin pitänyt kahden tunnin rajaa hyvän onnistumisen kynnyksenä. Nyt sata lasiin, tai ysiviis ainakin! Tiesin, että polut maaliin ovat pääosin mahdollisia ajaa sujuvasti, ja kiihdytin juurakkoiseen ylämäkeen päättäväisenä. Ihan kohtuullisesti meni, pientä haparointia lähinnä vain... Välillä tuntui että yläkropasta olisi saanut löytyä enemmän tujua... Sitten huomasin, että olin unohtanut keulan kiinni! Niinpä tietenkin, alkoi tuntua taas helpommalta kun sai rockshoxilta vähän apuja. :)

Yksin kapeaa mutta sileää polkua ajaessa yritin tietoisesti muistella menomatkan kovaa matkavauhtia. Yksin vauhti tuntui enemmältä, vaikka matka taittui hitaammin. Oispa ollut porukkaa! Senkin takia, että pari kilometriä ennen maalia luulin kääntyneeni väärään suuntaan, ja ajoin minuutin pätkän kertaalleen eestaas. Reittimerkinnät olivat omaan hätäiseen makuuni pikkuisen turhan harvassa. Maalissa olin lopulta ajassa 2:02, joten reittipööpöily ei yksin riitä selitykseksi. Ja näin ollen vieritän syyn tekniselle ajamiselle tilanteessa, jossa paras vireys lihaksistosta oli jo syöty, ja matkaa oli vielä pelottavan paljon jäljellä. Maalissa tuntui siltä, että reitti oli jopa odotettua helpompi, ja sen vuoksi törttöily ja jalkautumiset alkoivat pian ärsyttää kahta karmeammin.

Mtb-fiilis oli kisan jälkeen kahtalainen, pikkuisen turhautunut ja toisaalta innostunut. Nyt se ensimmäinen kerta on takana, ja tästä eteenpäin homma on tutumpaa. Seuraavaan kisaan voi ehkä jo miettiä taktiikkaakin, ja lähteä heti alusta reilusti matkaan. Aina ne "röllimetsät" jotenkin lutviutuu! Parasta olisi sinnitellä sopivassa peesissä, ajolinjaoppia imemässä.

Kiitokset mukavasta kisasta organisaatiolle ja kanssakisaajille! Lienee tarpeen tulla uudestaankin.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Helsinki Midnight Run 2013

31.8.2013 Senaatintorilla

Olipa jännittävää lähteä kesän toiseen kympin kisajuoksuun! Ensimmäinen päättyi keskeytykseen jalkaongelmien vuoksi, ja puheet kohenneesta kunnosta on lipsahdelleet niin omasta kuin miehenkin suusta vähän suuntaan jos toiseenkin... Välillä pitäisi siis pystyä lunasta maan uskottavuutta ihan suoritteiden merkeissä.

Jännitti siis. Sekin, että toissapäivänä tuli singuttua omalle kunnolle aika vaativa ja pitkä pyörälenkki. Ja se, että vessajonot ennen starttia eivät vain liikkuneet tarpeeksi nopeaan! Pikku pissahätä päällä matkaan? Keskellä Helsinkiä ei tullut muitakaan toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja mieleen.

Olen meidän taloudesta se vähemmän kisakokemusta omaava aikuinen. Onneksi mieheni osaa jännittää myös vaimon suoritusten puolesta sen verran, että selvitti minulle lähtöryhmäni tason, ja neuvoi hakemaan lähtöpaikan ihan ryhmän keulilta. Tämä on kuulemma yksi tärkeimpiä tekijöitä onnistuneen kovavauhtisen kisan kannalta. Nyt tiedän sen itsekin.

Viisi minuuttia ennen starttia hylkäsin haaveen vessaanpääsystä, ja siirryin lähtöryhmän kärkipäähän kauhistelemaan tekemättä jäänyttä alkulämmittelyä. Ei ole kyllä otolliset lähtökohdat, ei, ajatuksissa pyöri, mutta muutamalla kyykkyhypyllä sain sentäs lähtösykkeet nostettua pk-plus-tasolle. Happojensieto ei ole minun vahva alue. Onneksi startti salli sadan metrin hölkän ennen lähtöviivan ylittämistä, ja alku juostiin alamäkeen. Ehkä tämä vielä tästä...

Aloitin tietoisesti melko kovaa, ensinnäkin hyvän aseman saamiseksi ja toisaalta alamäkivoittoisuuden myötä. Kannatti. Tähtitorninmäen jyrkän nousunkin ennen kahden kilometrin kohtaa hipsuttelin vielä aika reippaasti, samoin seuraavan alamäen. Kolmen kilometrin väliaika enteili loppuaikaa 45 minuuttiin. Sain onneksi vauhdin vakioitua n. 4:47-tasolle seuraavalle neljälle kilometrille.

Ne seuraavat neljä kilsaa olivatkin ehkä koko kisan vaikeimmat. Matkan lyhyys oli tiedossa, mutta tuntui silti niin pitkältä! Seudut oli periaatteessa tuttuja vanhoja lenkkireittejä, mutta pimeässä ja näin napsakassa vauhdissa en pysynyt kartalla yhtään. Tasaiset alkoi tuntua ylämäiltä, ja aloitin mantran "what goes up, must come down..." Kun Katajanokalta päästiin pois ja seitsemän kilometrin väliaikamatto oli ylitetty (33:04), alkoi pitkä suora Krunikan rantaa Kallioon päin. Onneksi ei tuullut! Yritin silti pysytellä edellämenevien selkien suojissa, aina kun vauhti tuntui riittävältä. Ja oikeastaan koko ajan se tuntui riittävältä - silti välillä huomasin väkisin ohittaneeni taas yhden selän. Pöö, miksi?

Käytiin kääntymässä sillan alta ja tehtiin pieni nousu Krunikan kaduilla, ei mitään hajua millä kaduilla... Huusin itselleni mielessäni, että nyt ei ole aika löysätä, joskus tämä homma on tehtävä loppuun asti, ja seuraavalla yrityksellä joutuisi taas juoksemaan nämä jo juostut 8,5 kilometriä uudelleen... Tuuli oli ehkä vielä myötäisempi, kun tultiin taas Krunikan rantaan, ja onnistuin kiristämään vauhtia hieman. Kirosin taas kerran lähtöalueen pitkät vessajonot, kun vauhdinlisäys alkoi sekoittaa mahaa entisestään. Luulin jo, että rannan jälkeen painellaan yhtä soittoa maaliin torille saakka, ja olin oikein pettynyt kun vielä käännyttiinkin ylämäkeen ennen toria. Huomatakseni, että se olikin juuri se suorin reitti isolle kirkolle!

Kotona oli mukava tuulettaa hyvin mennyttä kisaa!
Maali siis tulisi! Näin virallisen aikakellon, ja huokaisin, jäljellä oli turvalliset 15 sekuntia bruttoaikaa 48 minuutin alitukseen. Ja... Hups, sitten niitä sekunteja olikin enää viisi! Viimeiset askeleet piti puskea ihan tosissaan, että tavoitteeseen pääsy (alle 48 min) varmistui. En muistanut ollenkaan, oliko lähdössä nettoaikaa mittaava maton ylitys vai ei. Olihan se, kun maaliintulon, tuuletuksen, oluthörpyn ja wc:n jälkeen pääsin lopulta kysymään nettoaikani katsomossa odottaneelta mieheltäni. 47:22 on hyvä uusi ennätys, joka kismittää viime aikojen urheilutuloksista selvästi vähiten! Olin maalissa oikein ylpeä, ja usko omaan tekemiseen oli palautettu!

Kiitos HMR:lle hienosta kisasta ja tunnelmallisesta reitistä! Taidan tulla uudestaankin kokeilemaan. Nyt mielin käymään syksyä eteenpäin, saa nähdä miten puolimaratonin ja maratonin suhteen selvitään. One down anyway!

perjantai 30. elokuuta 2013

Juonesta kiinni... MTB

Pääsin hiljan vähän vahingossa mukaan Suomen ehkä kovimpaan naisten pyörälenkkiporukkaan! Lause ansaitsisi ehkä toisen ja kolmannenkin huutomerkin peräänsä... ja lisäyksen, jotta kuuluu porukkaan yksi mieskin. Eilen oli tulikokeen aika, ja kyllä jännitti keltanokkaa ennen lenkkiä! Eikä ihan syyttäkään.

Oli ehkä justiin hyvä, että eka lenkki ajettiin minulle ihan kokemattomassa maastossa. Piti ottaa vastaan mitä polulla tuli... Ja yrittää selvitä jotenkin. Joku ero siinä on, että ajaa huippunaisajajien perässä sen sijaan, että roikkuu oman miehen peesissä. Miksi lie? Ekan alamäen jälkeen pysähdyttiin päästämään minulta renkaista ilmaa puolet pois, ja satulaa laskettiin. Muistan, että sanoin jo ensimmäisen viiden minuutin polkuajon jälkeen, että onpa vaan teknistä polkua minulle. Ja paljon enemmän oli luvassa! :)

Pääsääntöisesti alamäet on pelottaneet enemmän kuin ylämäet. Niin on edelleen. Ylämäissä kiville hyppäykset tuntuivat ensin mahdottomilta, eikä kallioille kiipeämisessä riittänyt usko, että päälle voi päästäkään... Aika pian aloin kuitenkin uskaltaa yrittää muiden perässä, ehkä siksi, että se näytti niin helpolta! Opin jotakuinkin tunnistamaan kynnykset, joiden päälle kipuamista ei tarvinnut enää kovinkaan jännittää. Tytöt opastivat, kannustivat ja kehuivat mahtavasti! Satulaa laskettiin vielä vähän lisääkin.

Alamäissä hirvitti, pienimmissäkin, kun kaikissa tuntui olevan kivikko valloillaan. Välillä annoin itselleni tauon tangon puristamisesta, mutta useassa kohdassa myös yritin tosissaan laskea, ja ylitin uskallusrajaa. Penkin takaa ajelin ison osan mäistä, vaikka muut tietysti paineli painopiste keskellä menemään!

Ajettiin reilu tunteroinen polkua suuntaansa, ja sama pätkä takaisin. Ennen kääntöpaikkaa oli matkalla vielä ns. seikkailijan mäki, reitinnäyttäjän niin nimeämänä. Ei puhettakaan, että olisi päässyt ylös - tai alas - ajamalla! Hyvä että tunkkaamalla saavutti huipun... Vaadin päästä alas aitiopaikalle katsomaan, kun lenkkiremmi lasketteli paluumatkalla jyrkältä alas! Ihan mahtavaa, miten jotkut osaa! Kai se on myönnettävä, että tuommoinenkin on mahdollista, kun monta ihmistä sen silmien edessä tekee. Taitaa mennä vuosi, toinen ja kolmaskin, ennen kuin uskallan itse moista edes harkita.

Loppua kohti alkoi voimat ja sietokyky ehtyä niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin puolelta, mutta jotain silti sykki mielessä. Olen ajanut maastopyörällä vielä melko vähän, mutta mennyt kyllä ennenkin vastaavia polkuja. Ja aina taluttanut hankalat paikat! Nyt uskalsin kokeilla vaikka mitä, ja huomasin, että niin vain monesta kohdasta pääsee myös ajaen, vieläpä melko ookoosti ja turvallisesti. Viikon päästä häämöttää edessä ensimmäinen XCM-kisa. Sitten katsotaan, tuleeko uusia uskalluksia ja siivittävätkö nämä eiliset treenit kilpailukykyiseen menoon! Mieli siitä, että maastopyöräilyn osuutta pitää lisätä, vahvistui. Lupauksen "olla parempi pyöräilijä ensi kesänä" suhteen ollaan hyvässä vauhdissa!

maanantai 19. elokuuta 2013

Snowflakesseikkailu 2013

Tuusulassa 18.8.2013

Tämän vaimon pitkä kisatauko sai mieluisan päätöksen, kun aviomies ehdotti yhtiskää seikkailua Snowflakes-radalla. Todellakin! Treenipaineet kohdistuivat suurimmilta osin pyöräilyyn, jossa tasoeromme on enin. Mitä teknisempää, sitä jojompaa...

Reitin suunnittelu toteutettiin kuitenkin yhdessä :)
Hyvässä sovussa jaettiin roolit niin, että vauhdinpitäjä on myös suunnistaja, ja vaimo pysyköön perässä väkisin. Prologi oli juoksua, ja mukavaa sprinttimallista suunnistusta. Kivaa ja meille sopivaa, vaikka sykkeet huitelikin aika korkealla! Jännityksen piikkiin menköön.
Prologista pätkittiin suoraan patikkasuunnistusosuudelle. Pieni tahdin tasaaminen tehtiin, mutta analyysistä katsottuna hyvin kipitettiin kärjen takana tulevan jonkinmoisen pääjoukon kärkipäässä... Intin temppurata oli muuten yllättävän jännä ekaa kertaa mentynä, ja nosti taas sykettä vähän lisää. Oho, pitäisi tätäkin näköjään treenata! Aikaa vaihdossa hölkän jälkeen oli kulunut tasan tunti.

Pyöräosuus. Ennakkoon tätä hymisteltiin osuuksista eniten; pyöräsuunnistus ei ole vielä meidän kaksikon vahvuus, ja kun se vauhti ja tekniikkakin tuottaa välillä allekirjoittaneelle tuskanhikeä... Oli yritetty sopia oikeanlaisen kannustamisen periaatteista matkasopua ajatellen. Kahdessa tunnissa ehtikin kyllä tapahtua monenlaista! Minä tarvitsin välillä kiritystä ja jalkauduttaessa "hölkkää edes" -komentoja, Juha-kartturi puolestaan toppuuttelua ja mieluummin järjenpalautuspysäytyksiä. Onneksi pyörärallin keskivaiheilla oli erikoistehtävä, suunnistus neljäntonnin kartalla, sisältäen käynnit kaikkien mahdollisten sorakekojen (soravuorten?) päällä. Pyörällä liian helpolla päässytkin sai purkaa energiaylijäämää! Lykkyä, että kisavietin vienti oli tässä kohdassa halpaa, eikä johtanut kuin noin minuutin pummiin lammelta pois lähdettäessä. Ja taas osat vaihtui, vaimon polkuvoiman rajalla mentiin...
Aina vain tahtoo tulla jotain spekuloitavaa.
Joko suunnitellussa, tai viimeistään toteutetussa reitissä!

Pyöräilyn loppuun tehtiin ärrrsyttävä pieni jahkailulenkki, niin että vertailuporukka pääsi karkaamaan parin minuutin päähän. Melontaosuus oli selkeä ja yllättävän raskas: päätä kiristi kun ei saatu tarkkaa näkymää edellä meneviin. Että olivatko meidän sarjaa vaiko eivät! Taas piti toista muistuttaa rivakasta tahdista useampaan kertaan, ja toista toppuutella liioista vauhdinpelastusyrityksistä. Melonta taisi omia puolisen tuntia, koko osuus reilut 50 minuuttia.

Maalissa kokonaisaika näytti 3:58, ja arvioimme sijoituksen osuneen nipin napin parinkympin sakkiin. Illalla myönnettiin kisa-arvioon vielä pieni plussa, kun sijoitus olikin jopa 15. Samalla aikoja vertaillessa alkoi muistiin palautua kävellen otettuja askelia, ja kismitys nousi. Hankalaa! Etenkin maastopyöräily tuntuu olevan vaikea kisalaji vähillä treenitunneilla. Aina luulee ajavansa voimiensa äärirajoilla, mutta maalissa miettii, että olisi voinut puristaa vielä parissa tai kymmenessä kohdassa vähän lisää.

Loppukiteytyksen "hieno tapahtuma ja hyvä kilpailutreeni" jatkoksi: vielä on varaa treenata varsinkin maastopyöräilyä, ja samalla miettiä, mikä suunta on pururadalla myötä- ja mikä vastapäivään. Kiitokset Snowflakesille mahtavista järjestelyistä ja loistavasta kisatunnelmasta!

perjantai 31. toukokuuta 2013

Yllättäen lämmintä

Testata reittä
Kesän lajeissa
Pitää kiviä taskussa

Sulkevat toisensa
Pois kuviosta

Parasta painella
Keinolla jolla
Parhaiten kulkee

Näyttää siltä että
Kesä jo polkee

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kevät tulee, hiipii

Kevät tulee, hiipii
Hiljakseen, ja mielii
Lenkkitossut rientoon
Pururadan kiertoon

Kestääkö nivelet
Jälkeen talven
Pehmeän lumen

Auttaa jos kävelet
Ja sitten taas lennät
Päkiältä toiselle
Korkealla polvella
Hilpeällä mielellä

Sulalla tiellä

torstai 7. maaliskuuta 2013

Maalisnautintoa


Loputonta hiihtointoa
Tuntuu etton pakko pinkoa
Minkä kintuista irtoaa
Ja hartiat linkoaa

Ladulla vauhti hurmaa, huumaa,
vie mennessään
Aika kuluu siivillä, päivä, matka taittuu
kuin itsestään
Kunpa latu jatkuis vaan,
ei lenkki loppuis ikinä

Milloin ollaan maalissa?
Kesä siintää jo kaalissa
Lajinvaihto kalenterissa

Mutta momentti on tärkein,
kaikkea merkitsee
Laturetki keväällä, hangilla,
täysin kahlitsee

Lähestyköön maratonit, maastojuoksut, suunnistukset
Nämä kelit, auringot, omistaa sukset
Ei tarvi muistaa muuta, vain harrastukset
Antaa sykkeen viedä, unohtaa arki, harmitukset
Poimia virran, energian, voimavaikutukset

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Mitä kuuluu helmikuuhun,

kevään ensi aurinkoihin, uuden vuoden touhuun?

Olleet hiljaiseloa viime kuut,
jääneet tauolle runot sun muut;
Aika käytetty pikkuise(e)n muuhun!

Jälkeen joulun jaloimman,
ihan uuden jutun aloin, kas:
synnytimme elämän uuden,
täydellisen pienen ihanuuden!

Vaan ei ole urheilu unohtunut,
vain prior-järjestys muuttunut.
Täst' lähin on pakko miettiä
tarkasti montako kieppiä
ehtii heittää hiihtoladulla;
pitää edetä optimiteholla.

Kun on myös muuta tärkeää,
osaa urheilun tavoitteet järjestää
niin että kaikkensa yrittää,
mutta, sellaisen tullen, pettymyksenkin sietää.
Ehkä tärkeimpänä pointtina pitäisin, että
treenatessa hetkeksi äidin huolet heittää,
keskittyy tekemiseen täysillä.
Aikaa säästyy, ja pysyy vire koko perheellä.

Treenilenkkien sokeria ovat munkkikahvitauot,
kevättalven merisuolaa massahiihdot!
Suositeltavaa on osallistuminen kaikille,
ja kannustamisrooli perheen pienimmille.
Kun ajoissa pääsee urheilujuhlan tunnelmaan,
innostuu ehkä isompana itsekin kokeilemaan.

Sitä meidän Suomemme tarvitsee:
Uutta polvea, joka ilokseen urheilee!