No Limit Adventure 2014

Nyt pitää jo uskaltaa! 7.6.2014


Onneksi päätettiin lähteä kisaamaan toinenkin Multisport cupin osakilpailu, No Limit Adventure Vihtiin. Kesän iso tavoite on edelleen kesäkuun lopun Rokua Geopark Challenge, ja kaikki kovat multisport-treenit vievät sitä kohti. Tämänkertainen harjoitus toimi lopulta myös tyhjennysvetona, en tosin ole aivan varma onko tyhjennyksellä kolme viikkoa ennen kisaa ihan samaa vaikutusta kuin lähempänä isoa starttia. Nähtäväksi jää.

Kaava tuntui tutulta: myöhään illalla Tytin ja pyörän nouto junalta, eväät, peti ja kamat aamuksi valmiina. Aamulla väkisin nieltävä aamupala ja matkaan. Tällä kertaa kisaan starttasi perheestämme toinenkin tiimi, ja vielä seinänaapurista kolmas tuttu. Kahdella autolla vietiin kuusi pyörää, kaikki lähipiirin pyörätelineet haalittiin lainaan.

Kartat ennakoivat kisasta fyysisesti ja suunnistuksellisesti tiukkaa ja reitistä pitkää. Hyvä! Hyviä maisemia oli promottu kisaennakossa, ja niitä saatiin questeillä: mtb-slalomia ja vihdoin myös minulle se ensimmäinen laskeutumisharjoitus, jes! Rullaluistelu kisavauhdilla oli myös mielenkiintoinen ja sekä ennakolta että jälkeenpäin spekulatiivinen. Eniten silti jälkeenpäin puhutti teknisten osuuksien maastopyöräily.

Kisa alkoi bike-and-run-prologilla. Aina kun on uusi laji, kuinka yksinkertainen periaattessa tahansa, opittavaa riittää. Nämä opittiin nopeasti: ensimmäinen pyöräilijä ajaa ensimmäisen juoksijan pyörällä, mikä helpottaa oikean pyörän poimimista polun varresta, kun osia vaihdetaan. Ensimmäisenä pyöräilijänä minä myös ajoin Tytin edelle, jätin pyörän ja lähdin juoksemaan edeltä loppuosuudelle. Kannoimme mukana vain yhtä reppua, jossa oli kaikki pakolliset varusteet. Reppu kulki aina pyöräilijän selässä. Vielä opittavaksi jäivät nämä: pyörällä olisi voinut ajaa ihan reippaasti edelle, ja aloittaa juoksun omia aikojaan, vaikka niin, että jälkimmäisenä juoksijana olisi ehtinyt jo vaihtoelueelle omaa reppua ja pyörää keräämään. Ennen prologia tosin jäi varmistamatta, päteekö ns. sadan metrin sääntö vai ei - onko joukkueen jäsenten oltava sadan metrin sisällä toisistaan vai ei.

Seuraava oivallus, joka tuntui toimivan: ei vaihdettu pyöräkenkiä ennen melontaa, jonne oli prologin jälkeen vain lyhyt pyöräsiirtymä. Alku oli sen verran sähläystä, että heti ensimmäinen leimaus melonnan alussa oli unohtua! Toitotin meille ääneen, että nyt tarkkana molemmat ja joka kohdassa. Melonta kulki jostain syystä tällä kertaa aivan käsittämättömän hyvin, saatiin nostettua vauhtia loppua kohti ja oltiin jopa naisten nopeimpia. Myös "reitinvalinta" järven keskeltä tuntui rannanmyötäilyä nopeammalta väylältä.

Pyöräilyyn. Minulla oli alla tuliterä 29" hiilikuitu-Cube, ja sehän kulki. Vaikutti, että vauhti riitti kisasiskoihin nähden hyvin, vaikka reisistä ei tuntunut irtoavan oikein mitään tehoja. MTB-osuudella päästiin ajamaan hiekassa, tunkkaamaan Vihti-Skin rinnettä ylös kolme (!) kertaa, rälläämään enduroradan läpi ja jurruttamaan vähän asfalttiakin. Ehkä hieman romanttisesti kuvattu, sillä minun osalta endurorälläys jätti suurimman kismityksen kisan jälkispekulaarioihin: kisa-adrenaliini tekee minulle kummia pyörän päällä, rupean liian varovaiseksi kun päätökset ajolinjoista pitää tehdä nopeasti! Olen kisan jälkeen yrittänyt miettiä tähän ensinnäkin syytä, ja toisekseen ajatuskaavaa, jolla pääsen asiassa niskanpäälle. Yes I can -asennetta lisää mulle, kiitos.

Puolivälissä pyöräilyjä oli rullistelupätkä. Aika helppo ja yllätyksetön sinänsä, sauvojen kanssa liidettiin ja meni ihan kohtuullisen hyvin (taas paluumatka nopeammin suhteessa muihin). Vain vauhti jäi puhuttamaan, nopeamminhan se pitäisi kulkea. Enduroradalla olimme ajaneet yhden radalla olleen rastin ohi. Näitä rasteja ei ollut kartalla, joten vieläkään emme tiedä, missä kohdin reittiä meillä molemmilla oli silmät kiinni yhtä aikaa. Tiiminä harjoittelimme rullaluistelun ajan tilanteen nollausta, oli siis hyvä ettei reitillä siinä vaiheessa tarvinnut juuri suunnistaa. Kun hypättiin jälleen pyörien selkään, oli jo unohdettu että enduroradalla mitään rasteja olikaan...

Tytti navigoi rasteille ja minä painelin milloin perässä, milloin edellä. Pyörällä vauhti tuntui suht. helpolta (poislukien ne tekniset sössöilyni), mutta tilanne muuttui kun jätettiin pyörät parkkiin ja lähdettiin kohti suunnistusosuutta. Spring Adventure oli ihan lämmittelyä No Limitiin verrattuna: tällä kertaa on turha puhua juoksuosuudesta, kyseessä oli täysiverinen suunnistusrata. Rata oli myös kirjaimellisesti verinen, sillä lyhyillä trikoilla kun painelin, piikkiset risut raapivat polvet rikki ja kivet kolhivat hamesääret kesäisenkirjavaan kukoistukseen. Tätä tämä on, ei voi mitään!

Suunnistus oli sovittu minun hommaksi, mutta totesin heti alusta lähtien, etteivät energiat taida riittää kuin mukana keikkumiseen. Tiedä sitten, nimittäin pojat kertoivat kisan jälkeen vaihdelleen kartanlukijaa juuri päinvastaisilla perusteilla: karttaa lukenut osapuoli oli yllättäen piristynyt, ja perässätuleva joutunut puuskuttamaan viimeisillä voimilla mukana. Minä annoin yhdellä kiipeämisrastilla vielä emitinkin Tytille, joka ei tuntunut väsyvän koko matkalla yhtään mistään. Vauhtimme ei kai ollut ihan katastrofaalista muttei kyllä missään nimessä hyvääkään. Yllätyksellinen multisport kääntyi meidän osalta siis ihan katolleen, kun trekkiosuudella jäätiin eniten kärjen vauhdista, juuri päin vastoin kuin ensimmäisessä kisassa.

Loppui se suunnistuskin aikanaan, parin helottavan kuuman hakkuuaukiotaistelun ja muutaman harvan polkupätkän jälkeen. Takaisin pyörille tullessa mietittiin paria asiaa: että juomapullot pitää täyttää, ja että ohjataanko meidät oikoreittiä maaliin. Täytettiin pullot eikä meitä kukaan ohjannut mihinkään, ei alkuun edes kartta. Pienen häröilyn jälkeen saatiin valittua oikea polku, ja valittua uudelleen pysyä sillä polulla. Takaa tuli miesjoukkue, joka valitteli kielen kuivumista kitalakeen ja reitiltä hajaantumista. Ajateltiin lyöttäytyä poikien peesiin, mutta ehtivät ensin, suunnistettiin kuulemma heitä paremmin. Kieltämättä, loppupätkällä ei paljon virheitä tullut, vaikka Tytti oli lähtötohinoissa unohtanut highlightata lopun reitistä.

Maalissa harmiteltiin, että neljänneksi jäätiin, kun tiukinta kisaa meidän kanssa matkan aikana käyneet MamAdventuren tytöt näyttivät ehtivän maaliin heti meidän perään, ja meitä odotti puuttuvan leiman sakot ja kaikki. Mietittiin, että tällä kertaa onni oli hitusen meitä vastaan, kunnes palkintojen jako alkoi, ja Puolivalppaat Tahtomaakarit eli meidät julistettiin naisten kakkosiksi! Ohoo, aika hienoa, että reitti oli ihan oikeasti aika kova, eikä me vain löysiä. Naisten voittajatiimi oli ainoa koko reitin sallitussa aikarajassa selvittänyt. Hieno homma!


Kotisohvalla olo oli aivan naatti, pyörän pesun lomassa jaksettiin sentään vähän puida sitä minun vajavaista maastopyöräilymenemistä. Seuraavana aamuna tuntui, että näinköhän sitä mihinkään isoon seikkailuun tohtii lähteäkään, kun takki on ihan tyhjä jo reilun kuuden tunnin repäisystä. Tunne laimeni pikku hiljaa alkuviikon mittaan, ja jukolan aattona perjantaina alkoi jo olla tuttu kisafiilis nousussa. Jukolasta lisää oman otsikon alla - No Limit -seikkailusta järjestäjille ja kisasiskoille kiitokset tässä ja nyt! Hieno kisa ja hienot reitit, hyvä mielikuvitus!