Pääsin hiljan vähän vahingossa mukaan Suomen ehkä kovimpaan naisten pyörälenkkiporukkaan! Lause ansaitsisi ehkä toisen ja kolmannenkin huutomerkin peräänsä... ja lisäyksen, jotta kuuluu porukkaan yksi mieskin. Eilen oli tulikokeen aika, ja kyllä jännitti keltanokkaa ennen lenkkiä! Eikä ihan syyttäkään.
Oli ehkä justiin hyvä, että eka lenkki ajettiin minulle ihan kokemattomassa maastossa. Piti ottaa vastaan mitä polulla tuli... Ja yrittää selvitä jotenkin. Joku ero siinä on, että ajaa huippunaisajajien perässä sen sijaan, että roikkuu oman miehen peesissä. Miksi lie? Ekan alamäen jälkeen pysähdyttiin päästämään minulta renkaista ilmaa puolet pois, ja satulaa laskettiin. Muistan, että sanoin jo ensimmäisen viiden minuutin polkuajon jälkeen, että onpa vaan teknistä polkua minulle. Ja paljon enemmän oli luvassa! :)
Pääsääntöisesti alamäet on pelottaneet enemmän kuin ylämäet. Niin on edelleen. Ylämäissä kiville hyppäykset tuntuivat ensin mahdottomilta, eikä kallioille kiipeämisessä riittänyt usko, että päälle voi päästäkään... Aika pian aloin kuitenkin uskaltaa yrittää muiden perässä, ehkä siksi, että se näytti niin helpolta! Opin jotakuinkin tunnistamaan kynnykset, joiden päälle kipuamista ei tarvinnut enää kovinkaan jännittää. Tytöt opastivat, kannustivat ja kehuivat mahtavasti! Satulaa laskettiin vielä vähän lisääkin.
Alamäissä hirvitti, pienimmissäkin, kun kaikissa tuntui olevan kivikko valloillaan. Välillä annoin itselleni tauon tangon puristamisesta, mutta useassa kohdassa myös yritin tosissaan laskea, ja ylitin uskallusrajaa. Penkin takaa ajelin ison osan mäistä, vaikka muut tietysti paineli painopiste keskellä menemään!
Ajettiin reilu tunteroinen polkua suuntaansa, ja sama pätkä takaisin. Ennen kääntöpaikkaa oli matkalla vielä ns. seikkailijan mäki, reitinnäyttäjän niin nimeämänä. Ei puhettakaan, että olisi päässyt ylös - tai alas - ajamalla! Hyvä että tunkkaamalla saavutti huipun... Vaadin päästä alas aitiopaikalle katsomaan, kun lenkkiremmi lasketteli paluumatkalla jyrkältä alas! Ihan mahtavaa, miten jotkut osaa! Kai se on myönnettävä, että tuommoinenkin on mahdollista, kun monta ihmistä sen silmien edessä tekee. Taitaa mennä vuosi, toinen ja kolmaskin, ennen kuin uskallan itse moista edes harkita.
Loppua kohti alkoi voimat ja sietokyky ehtyä niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin puolelta, mutta jotain silti sykki mielessä. Olen ajanut maastopyörällä vielä melko vähän, mutta mennyt kyllä ennenkin vastaavia polkuja. Ja aina taluttanut hankalat paikat! Nyt uskalsin kokeilla vaikka mitä, ja huomasin, että niin vain monesta kohdasta pääsee myös ajaen, vieläpä melko ookoosti ja turvallisesti. Viikon päästä häämöttää edessä ensimmäinen XCM-kisa. Sitten katsotaan, tuleeko uusia uskalluksia ja siivittävätkö nämä eiliset treenit kilpailukykyiseen menoon! Mieli siitä, että maastopyöräilyn osuutta pitää lisätä, vahvistui. Lupauksen "olla parempi pyöräilijä ensi kesänä" suhteen ollaan hyvässä vauhdissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä?