Todellinen pikamatka 12.9.2013
Cooper on lyhyt rykäisy. Se lause ja pelko niskassa startattiin matkaan pienellä porukalla. Pitkään aiottu testicooper toteutuu vihdoin, ja kehittyminen voi alkaa.
Kerrankin tehtiin hyvä alkulämmittely, joka olisi jälkikäteen ajateltuna voinut olla ehkä vieläkin parempi. Sykkeet saatiin kuitenkin yli aerobisen kynnyksen ennen lähtöä, pari (kymmentä) lyöntiä tuli toki jännityksestäkin.
Olin ajatellut lähteä matkaan alle 4:30-kilometrivauhtia, arvioituna kympin vauhdista 4:45/km. Kun sykemittarin nopeusnäyttö vakioitui, huomasin starttivauhdin olleen noin 4:09, mikä olikin tarkkaan ottaen ensimmäisen kilometrin väliaika. Laskeskelut tavoiteltavasta kierrovauhdista jotenkin unohtuivat heti kun vauhtiin päästiin, ja päätin vain yrittää kiristää vauhtia joka kiekalla. Seitsemän kierrosta juoksisin sinnillä!
Pari, kolmekin ratakierrosta meni kohtuullisesti jopa mukavuusalueella - aloitinkohan sittenkin vielä liian hitaasti? Happojen sieto ei edelleenkään tunnu omalta vahvuudelta, joten ajattelin että saan parhaan tuloksen kiristämällä vauhtia hieman loppua kohden. Toinen kilometri kulkikin 4:00, tosin maalissa sain huomata, että sykemittarin gps:n antama vauhtitieto on radalla kovin suuntaa-antava. Kaikkiaan mittari mittasi matkaa yli 100m liikaa, eli kaikkiaan lähes 4% virhettä.
Viisi kierrosta täyttyi ajassa 8:25, jolloin aloin uskoa seitsemän kierroksen minimitavoitteen täyttyvän. Seitsemännellä kierroksella käskyttäminen oli jo helppoa, kun saattoi ajatella viimeisen kierroksen olevan meneillään. Suunnittelin heittäytyväni maahan kun maaliviivan yli pääsen... Mutta kun maaliviivan kohdalla olikin vielä 15 sekuntia aikaa, alkoi loppukiri houkuttaa. Mieheni oli ohittanut minut loppusuoralla kierroksella, ja painoi omaa kiriään muutaman metrin edellä. Lopulta hän ehti noin 30m päähän, kun "aaiika!"-huuto kuului. Tallustelin omalta paikaltani maaliviivalle ja sain matkan pituudeksi reilut 50m. Kotona tarkasteltiin yleisurheilun kenttämerkintöjen ohjeita, ja todettiin, että kolmanneksi uloimmaisen radan 4*400m:n lähtöviivan kohta vastaa sisimmällä radalla n. 40m:n matkaa maaliviivalta. Lopullinen tulokseni oli siis 2840m.
Tulos vastaa tavoitetta ja oletettua cooper-tulosta. Haave oli 2900m:n puhkaisu, ja juoksun jälkeen haave muuttui 3000m:n rajan puhkaisuksi. Juoksu tuntui keskinkertaiselta, ei mitenkään lennokkaalta, mutta kuitenkin "ihan ookoolta". Sovittiin testitiimin kanssa, että ennätyksiä kohennellaan vielä tämän syksyn aikana. Tuohon mennessä pitää vielä miettiä taktiikkaa kertaalleen, sillä googlettelut näyttäisivät vinkkaavan, että cooperillakin optimitulos tulee mahdollisimman tasaisella vauhdilla.
Tässä ajanottajan huutelemat kierrosväliajat, siten kuin ne muistan... 1:41, 3:23, 5:05, 6:44, 8:25, 10:08, 11:45... Ja niiden perusteella lasketut kierrosajat pitkällä matematiikalla... 1:41, 1:42, 1:42, 1:39, 1:41, 1:43 ja 1:37. Tasaista or not.
Hyvän treenisyksyn toivotan tervetulleeksi!
perjantai 13. syyskuuta 2013
tiistai 10. syyskuuta 2013
Luukin XC1/2M 2013
Kovuutta hakemassa 7.9.2013
Jännitti kuin pientä oravaa. Ensimmäinen maastopyöräkisa ikinä, ja luotto omiin ajotaitoihin noudattaa jokseenkin puoliintumislakia, jossa puoliintumisaika on yksi vuorokausi. Yritän saada tähän jonkinlaisen muutoksen pään sisällä loppukesän aikana!
Viivalle olin joka tapauksessa päättänyt lähteä, ja mitata ns. lähtötasoni. Kantavana ajatuksena oli "pois alta", että voi sitten parantaa suoritusta seuraavalla kerralla. Sitä saa mitä lähtee hakemaan, parannettavaa ensi vuoteen kyllä jäikin.
Hymyilytti järjestelyjen harrastelijamaisuus, kuten se, että lähtöaikaa muutettiin lähtöpaikan muuttamisen seurauksena; molemmat päätökset tuntuivat syntyvän n. varttia ennen ilmoitettua starttia. Vaan mitäpä siitä, matkaan päästiin. Olin hakenut paikan porukan häntäpäästä, takanani suunnilleen vain huomioliivinen kaveri, jonka kuulin vannovan, että hän "lähtee viimeisenä ja tulee viimeisenä". Meidän rivistä startti oli kyllä varsin verkkainen, ja päädyin aikeista poiketen ohittelemaan porukkaa kuin (liikkuvia) tolppia, ihmeellisen kova usko pöksyissä.
Ekat pari kilsaa, kolmekin, väännettiin hiekkatietä, vauhti kasvoi ohitus ohitukselta. Ennen polulle pujahtamista arvioin saaneeni sopivavauhtisen porukan kiikariin, ja päätin koittaa pysyä mukana. Läskiks män, teknisyyden lisääntyessä vähänkin alkoi sijoitukset vaihdella keskimäärin "kaksi alas, yksi ylös" -kaavalla. Lohdullista oli se, että välillä olin itse vertailuryhmää sinnikkäämpi juurakoissa! Muuutta välillä taas tuntui että muut olivat vähän vasta pyöritelleet tiepätkällä ja alkoivat ajaa hetki hetkeltä napakammin, kun juurakot tihenivät. Yhtä kaikki, pysyin ihan ookoosti mukana, ja pääsin sileälle polkupätkälle mukavassa peesissä.
Reitti sisälsi n. 8km siirtymän Luukin lähtöpaikalta Pirttimäkeen, jossa ajettavana oli kierrosrata. Puolimaratonilla kierros tehtiin kerran, koko lenkin sankarit ajoivat ringin kolmesti. Menomatkan loppupuolella juuri ennen Pirttimäkeä letkani hajosi, taisin itse jäädä kuhnimaan johonkin nyppylälle. Kierroksen alkuosa oli muutaman kilometrin verran hiekkatietä, jolla matkalla pidin katseen edellä vilahtelevassa selässä, ja yritin parhaani mukaan pitää näkötuntumaa. Ei se ihan vissiin onnistunut, tai ainakin viimeistään puolimatkassa, radan teknisimmän pätkän alkaessa totesin olevani totaalisen yksin, ja aloin keskittyä ajolinjojen tiiraamiseen rengasjäljistä. Tulos huono. Teknistä polkua oli ehkä max pari kilometriä, mutta ajallisesti minulta hukkui tuolle välille ties kuinka, en halua edes tarkistaa totuutta! Ja juuri tämä pätkä on se, joka huononsi oman arvosanani suorituksesta tasolta 'hyvä' tasolle 'ookoo'. Kerran horjahdin vähän reilummasti, kerran panin jalkautumisen huurtuneiden lasien ja kerran hankalasti paistavan auringon syyksi... Ja vielä pari kertaa takaa yllättäneen moottoripyörän syyksi. Miesten kärjen neljä kuskia saivat minut kierroksella kiinni, ja aloin kirota mielessäni tilannetta, jossa myös naisten tuttu kärki tavoittaisi. Hitto! Yritin imeä ajatuksesta voimaa: ajaisin ainakin hyvin, että kehtaisin hyvillä mielin tulla ohitetuksi... Ehkä sitä sisua sitten tuli sen verran, että selvisin, enkä nähnyt ohittavia naisia lainkaan.
Kun viimeistä kertaa tultiin kierroksella hiekkatielle ja aloin tunnistaa lähestyvän Pirttimäen, vilkaisin kelloa: puoli tuntia aikaa ehtiä maaliin kahden tunnin aikarajassa! Olin pitänyt kahden tunnin rajaa hyvän onnistumisen kynnyksenä. Nyt sata lasiin, tai ysiviis ainakin! Tiesin, että polut maaliin ovat pääosin mahdollisia ajaa sujuvasti, ja kiihdytin juurakkoiseen ylämäkeen päättäväisenä. Ihan kohtuullisesti meni, pientä haparointia lähinnä vain... Välillä tuntui että yläkropasta olisi saanut löytyä enemmän tujua... Sitten huomasin, että olin unohtanut keulan kiinni! Niinpä tietenkin, alkoi tuntua taas helpommalta kun sai rockshoxilta vähän apuja. :)
Yksin kapeaa mutta sileää polkua ajaessa yritin tietoisesti muistella menomatkan kovaa matkavauhtia. Yksin vauhti tuntui enemmältä, vaikka matka taittui hitaammin. Oispa ollut porukkaa! Senkin takia, että pari kilometriä ennen maalia luulin kääntyneeni väärään suuntaan, ja ajoin minuutin pätkän kertaalleen eestaas. Reittimerkinnät olivat omaan hätäiseen makuuni pikkuisen turhan harvassa. Maalissa olin lopulta ajassa 2:02, joten reittipööpöily ei yksin riitä selitykseksi. Ja näin ollen vieritän syyn tekniselle ajamiselle tilanteessa, jossa paras vireys lihaksistosta oli jo syöty, ja matkaa oli vielä pelottavan paljon jäljellä. Maalissa tuntui siltä, että reitti oli jopa odotettua helpompi, ja sen vuoksi törttöily ja jalkautumiset alkoivat pian ärsyttää kahta karmeammin.
Mtb-fiilis oli kisan jälkeen kahtalainen, pikkuisen turhautunut ja toisaalta innostunut. Nyt se ensimmäinen kerta on takana, ja tästä eteenpäin homma on tutumpaa. Seuraavaan kisaan voi ehkä jo miettiä taktiikkaakin, ja lähteä heti alusta reilusti matkaan. Aina ne "röllimetsät" jotenkin lutviutuu! Parasta olisi sinnitellä sopivassa peesissä, ajolinjaoppia imemässä.
Kiitokset mukavasta kisasta organisaatiolle ja kanssakisaajille! Lienee tarpeen tulla uudestaankin.
 |
| Jos tämä olisi video, jännitys näkyisi huulten nykimisenä... |
Viivalle olin joka tapauksessa päättänyt lähteä, ja mitata ns. lähtötasoni. Kantavana ajatuksena oli "pois alta", että voi sitten parantaa suoritusta seuraavalla kerralla. Sitä saa mitä lähtee hakemaan, parannettavaa ensi vuoteen kyllä jäikin.
Hymyilytti järjestelyjen harrastelijamaisuus, kuten se, että lähtöaikaa muutettiin lähtöpaikan muuttamisen seurauksena; molemmat päätökset tuntuivat syntyvän n. varttia ennen ilmoitettua starttia. Vaan mitäpä siitä, matkaan päästiin. Olin hakenut paikan porukan häntäpäästä, takanani suunnilleen vain huomioliivinen kaveri, jonka kuulin vannovan, että hän "lähtee viimeisenä ja tulee viimeisenä". Meidän rivistä startti oli kyllä varsin verkkainen, ja päädyin aikeista poiketen ohittelemaan porukkaa kuin (liikkuvia) tolppia, ihmeellisen kova usko pöksyissä.
Ekat pari kilsaa, kolmekin, väännettiin hiekkatietä, vauhti kasvoi ohitus ohitukselta. Ennen polulle pujahtamista arvioin saaneeni sopivavauhtisen porukan kiikariin, ja päätin koittaa pysyä mukana. Läskiks män, teknisyyden lisääntyessä vähänkin alkoi sijoitukset vaihdella keskimäärin "kaksi alas, yksi ylös" -kaavalla. Lohdullista oli se, että välillä olin itse vertailuryhmää sinnikkäämpi juurakoissa! Muuutta välillä taas tuntui että muut olivat vähän vasta pyöritelleet tiepätkällä ja alkoivat ajaa hetki hetkeltä napakammin, kun juurakot tihenivät. Yhtä kaikki, pysyin ihan ookoosti mukana, ja pääsin sileälle polkupätkälle mukavassa peesissä.
 |
| Kuvaaja: Petra Talvitie. |
Kun viimeistä kertaa tultiin kierroksella hiekkatielle ja aloin tunnistaa lähestyvän Pirttimäen, vilkaisin kelloa: puoli tuntia aikaa ehtiä maaliin kahden tunnin aikarajassa! Olin pitänyt kahden tunnin rajaa hyvän onnistumisen kynnyksenä. Nyt sata lasiin, tai ysiviis ainakin! Tiesin, että polut maaliin ovat pääosin mahdollisia ajaa sujuvasti, ja kiihdytin juurakkoiseen ylämäkeen päättäväisenä. Ihan kohtuullisesti meni, pientä haparointia lähinnä vain... Välillä tuntui että yläkropasta olisi saanut löytyä enemmän tujua... Sitten huomasin, että olin unohtanut keulan kiinni! Niinpä tietenkin, alkoi tuntua taas helpommalta kun sai rockshoxilta vähän apuja. :)
Yksin kapeaa mutta sileää polkua ajaessa yritin tietoisesti muistella menomatkan kovaa matkavauhtia. Yksin vauhti tuntui enemmältä, vaikka matka taittui hitaammin. Oispa ollut porukkaa! Senkin takia, että pari kilometriä ennen maalia luulin kääntyneeni väärään suuntaan, ja ajoin minuutin pätkän kertaalleen eestaas. Reittimerkinnät olivat omaan hätäiseen makuuni pikkuisen turhan harvassa. Maalissa olin lopulta ajassa 2:02, joten reittipööpöily ei yksin riitä selitykseksi. Ja näin ollen vieritän syyn tekniselle ajamiselle tilanteessa, jossa paras vireys lihaksistosta oli jo syöty, ja matkaa oli vielä pelottavan paljon jäljellä. Maalissa tuntui siltä, että reitti oli jopa odotettua helpompi, ja sen vuoksi törttöily ja jalkautumiset alkoivat pian ärsyttää kahta karmeammin.
Mtb-fiilis oli kisan jälkeen kahtalainen, pikkuisen turhautunut ja toisaalta innostunut. Nyt se ensimmäinen kerta on takana, ja tästä eteenpäin homma on tutumpaa. Seuraavaan kisaan voi ehkä jo miettiä taktiikkaakin, ja lähteä heti alusta reilusti matkaan. Aina ne "röllimetsät" jotenkin lutviutuu! Parasta olisi sinnitellä sopivassa peesissä, ajolinjaoppia imemässä.
Kiitokset mukavasta kisasta organisaatiolle ja kanssakisaajille! Lienee tarpeen tulla uudestaankin.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Helsinki Midnight Run 2013
31.8.2013 Senaatintorilla
Olipa jännittävää lähteä kesän toiseen kympin kisajuoksuun! Ensimmäinen päättyi keskeytykseen jalkaongelmien vuoksi, ja puheet kohenneesta kunnosta on lipsahdelleet niin omasta kuin miehenkin suusta vähän suuntaan jos toiseenkin... Välillä pitäisi siis pystyä lunasta maan uskottavuutta ihan suoritteiden merkeissä.
Jännitti siis. Sekin, että toissapäivänä tuli singuttua omalle kunnolle aika vaativa ja pitkä pyörälenkki. Ja se, että vessajonot ennen starttia eivät vain liikkuneet tarpeeksi nopeaan! Pikku pissahätä päällä matkaan? Keskellä Helsinkiä ei tullut muitakaan toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja mieleen.
Olen meidän taloudesta se vähemmän kisakokemusta omaava aikuinen. Onneksi mieheni osaa jännittää myös vaimon suoritusten puolesta sen verran, että selvitti minulle lähtöryhmäni tason, ja neuvoi hakemaan lähtöpaikan ihan ryhmän keulilta. Tämä on kuulemma yksi tärkeimpiä tekijöitä onnistuneen kovavauhtisen kisan kannalta. Nyt tiedän sen itsekin.
Viisi minuuttia ennen starttia hylkäsin haaveen vessaanpääsystä, ja siirryin lähtöryhmän kärkipäähän kauhistelemaan tekemättä jäänyttä alkulämmittelyä. Ei ole kyllä otolliset lähtökohdat, ei, ajatuksissa pyöri, mutta muutamalla kyykkyhypyllä sain sentäs lähtösykkeet nostettua pk-plus-tasolle. Happojensieto ei ole minun vahva alue. Onneksi startti salli sadan metrin hölkän ennen lähtöviivan ylittämistä, ja alku juostiin alamäkeen. Ehkä tämä vielä tästä...
Aloitin tietoisesti melko kovaa, ensinnäkin hyvän aseman saamiseksi ja toisaalta alamäkivoittoisuuden myötä. Kannatti. Tähtitorninmäen jyrkän nousunkin ennen kahden kilometrin kohtaa hipsuttelin vielä aika reippaasti, samoin seuraavan alamäen. Kolmen kilometrin väliaika enteili loppuaikaa 45 minuuttiin. Sain onneksi vauhdin vakioitua n. 4:47-tasolle seuraavalle neljälle kilometrille.
Ne seuraavat neljä kilsaa olivatkin ehkä koko kisan vaikeimmat. Matkan lyhyys oli tiedossa, mutta tuntui silti niin pitkältä! Seudut oli periaatteessa tuttuja vanhoja lenkkireittejä, mutta pimeässä ja näin napsakassa vauhdissa en pysynyt kartalla yhtään. Tasaiset alkoi tuntua ylämäiltä, ja aloitin mantran "what goes up, must come down..." Kun Katajanokalta päästiin pois ja seitsemän kilometrin väliaikamatto oli ylitetty (33:04), alkoi pitkä suora Krunikan rantaa Kallioon päin. Onneksi ei tuullut! Yritin silti pysytellä edellämenevien selkien suojissa, aina kun vauhti tuntui riittävältä. Ja oikeastaan koko ajan se tuntui riittävältä - silti välillä huomasin väkisin ohittaneeni taas yhden selän. Pöö, miksi?
Käytiin kääntymässä sillan alta ja tehtiin pieni nousu Krunikan kaduilla, ei mitään hajua millä kaduilla... Huusin itselleni mielessäni, että nyt ei ole aika löysätä, joskus tämä homma on tehtävä loppuun asti, ja seuraavalla yrityksellä joutuisi taas juoksemaan nämä jo juostut 8,5 kilometriä uudelleen... Tuuli oli ehkä vielä myötäisempi, kun tultiin taas Krunikan rantaan, ja onnistuin kiristämään vauhtia hieman. Kirosin taas kerran lähtöalueen pitkät vessajonot, kun vauhdinlisäys alkoi sekoittaa mahaa entisestään. Luulin jo, että rannan jälkeen painellaan yhtä soittoa maaliin torille saakka, ja olin oikein pettynyt kun vielä käännyttiinkin ylämäkeen ennen toria. Huomatakseni, että se olikin juuri se suorin reitti isolle kirkolle!
Maali siis tulisi! Näin virallisen aikakellon, ja huokaisin, jäljellä oli turvalliset 15 sekuntia bruttoaikaa 48 minuutin alitukseen. Ja... Hups, sitten niitä sekunteja olikin enää viisi! Viimeiset askeleet piti puskea ihan tosissaan, että tavoitteeseen pääsy (alle 48 min) varmistui. En muistanut ollenkaan, oliko lähdössä nettoaikaa mittaava maton ylitys vai ei. Olihan se, kun maaliintulon, tuuletuksen, oluthörpyn ja wc:n jälkeen pääsin lopulta kysymään nettoaikani katsomossa odottaneelta mieheltäni. 47:22 on hyvä uusi ennätys, joka kismittää viime aikojen urheilutuloksista selvästi vähiten! Olin maalissa oikein ylpeä, ja usko omaan tekemiseen oli palautettu!
Kiitos HMR:lle hienosta kisasta ja tunnelmallisesta reitistä! Taidan tulla uudestaankin kokeilemaan. Nyt mielin käymään syksyä eteenpäin, saa nähdä miten puolimaratonin ja maratonin suhteen selvitään. One down anyway!
Olipa jännittävää lähteä kesän toiseen kympin kisajuoksuun! Ensimmäinen päättyi keskeytykseen jalkaongelmien vuoksi, ja puheet kohenneesta kunnosta on lipsahdelleet niin omasta kuin miehenkin suusta vähän suuntaan jos toiseenkin... Välillä pitäisi siis pystyä lunasta maan uskottavuutta ihan suoritteiden merkeissä.
Jännitti siis. Sekin, että toissapäivänä tuli singuttua omalle kunnolle aika vaativa ja pitkä pyörälenkki. Ja se, että vessajonot ennen starttia eivät vain liikkuneet tarpeeksi nopeaan! Pikku pissahätä päällä matkaan? Keskellä Helsinkiä ei tullut muitakaan toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja mieleen.
Olen meidän taloudesta se vähemmän kisakokemusta omaava aikuinen. Onneksi mieheni osaa jännittää myös vaimon suoritusten puolesta sen verran, että selvitti minulle lähtöryhmäni tason, ja neuvoi hakemaan lähtöpaikan ihan ryhmän keulilta. Tämä on kuulemma yksi tärkeimpiä tekijöitä onnistuneen kovavauhtisen kisan kannalta. Nyt tiedän sen itsekin.
Viisi minuuttia ennen starttia hylkäsin haaveen vessaanpääsystä, ja siirryin lähtöryhmän kärkipäähän kauhistelemaan tekemättä jäänyttä alkulämmittelyä. Ei ole kyllä otolliset lähtökohdat, ei, ajatuksissa pyöri, mutta muutamalla kyykkyhypyllä sain sentäs lähtösykkeet nostettua pk-plus-tasolle. Happojensieto ei ole minun vahva alue. Onneksi startti salli sadan metrin hölkän ennen lähtöviivan ylittämistä, ja alku juostiin alamäkeen. Ehkä tämä vielä tästä...
Aloitin tietoisesti melko kovaa, ensinnäkin hyvän aseman saamiseksi ja toisaalta alamäkivoittoisuuden myötä. Kannatti. Tähtitorninmäen jyrkän nousunkin ennen kahden kilometrin kohtaa hipsuttelin vielä aika reippaasti, samoin seuraavan alamäen. Kolmen kilometrin väliaika enteili loppuaikaa 45 minuuttiin. Sain onneksi vauhdin vakioitua n. 4:47-tasolle seuraavalle neljälle kilometrille.
Ne seuraavat neljä kilsaa olivatkin ehkä koko kisan vaikeimmat. Matkan lyhyys oli tiedossa, mutta tuntui silti niin pitkältä! Seudut oli periaatteessa tuttuja vanhoja lenkkireittejä, mutta pimeässä ja näin napsakassa vauhdissa en pysynyt kartalla yhtään. Tasaiset alkoi tuntua ylämäiltä, ja aloitin mantran "what goes up, must come down..." Kun Katajanokalta päästiin pois ja seitsemän kilometrin väliaikamatto oli ylitetty (33:04), alkoi pitkä suora Krunikan rantaa Kallioon päin. Onneksi ei tuullut! Yritin silti pysytellä edellämenevien selkien suojissa, aina kun vauhti tuntui riittävältä. Ja oikeastaan koko ajan se tuntui riittävältä - silti välillä huomasin väkisin ohittaneeni taas yhden selän. Pöö, miksi?
Käytiin kääntymässä sillan alta ja tehtiin pieni nousu Krunikan kaduilla, ei mitään hajua millä kaduilla... Huusin itselleni mielessäni, että nyt ei ole aika löysätä, joskus tämä homma on tehtävä loppuun asti, ja seuraavalla yrityksellä joutuisi taas juoksemaan nämä jo juostut 8,5 kilometriä uudelleen... Tuuli oli ehkä vielä myötäisempi, kun tultiin taas Krunikan rantaan, ja onnistuin kiristämään vauhtia hieman. Kirosin taas kerran lähtöalueen pitkät vessajonot, kun vauhdinlisäys alkoi sekoittaa mahaa entisestään. Luulin jo, että rannan jälkeen painellaan yhtä soittoa maaliin torille saakka, ja olin oikein pettynyt kun vielä käännyttiinkin ylämäkeen ennen toria. Huomatakseni, että se olikin juuri se suorin reitti isolle kirkolle!
 |
| Kotona oli mukava tuulettaa hyvin mennyttä kisaa! |
Kiitos HMR:lle hienosta kisasta ja tunnelmallisesta reitistä! Taidan tulla uudestaankin kokeilemaan. Nyt mielin käymään syksyä eteenpäin, saa nähdä miten puolimaratonin ja maratonin suhteen selvitään. One down anyway!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)