1st Muddy-X South 2014

Mäntsälän muta-ajot 25.10.2014


Hoen nykyään jatkuvasti treenaamisen motivaatiopulaa; helposti sen pulan sitten aina vain kadottaa, kun on rastien hakua ja ajanottoa tiedossa.


Mäkisen Seppo innostui vihdoin rantauttamaan Muddy-X-kisaformaatin Etelä-Suomeen. Kesän alussa jo maanittelimme muta-ajoja pk-seudulle, "joo joo, järjestät vain, kyllä me sinne kuskeja tuodaan!" Pikkuisen piti vetää puheita takaisin, kun flunssa ja työt sitoivat urheilevaa naapurustoa, ja meidänkin perheessä toista tarvittiin hiekkalaatikon ympärillä pk-treeniseurana. Sovittiin, että minun vuoro osallistua, joten kerran vielä tälle kesälle telineet ja pyörä katolle ja puskia päin!


Olen itsekin kehuskellut oululaisille kavereille pk-seudun mtb-maastoilla, joten oli varsin kiva kuunnella Sepon alustusta kisaan: aluetta oli tarvinnut pienentää ja reittiä rajata Oulun mittakaavasta. Mitään tietoa ei ollut siitä, ehtisikö reittiä millään kiertää kukaan kokonaan. Itse totesin olevani käytännössä ensimmäisessä pyöräsuunnistuskisassani (ensimmäistä kertaa kisassa, jossa olen yksin suunnistamassa pyörällä) ja ihan ensimmäistä kertaa rogaining-reittiä suunnittelemassa - siispä maltilliset tavoitteet ja leppoisaa syksyistä treeniä ajamaan.


Mukana oli tosi mukavasti naisiakin, ja kokeneesta päästä. Ajoin lopulta kisan kolmanneksi, tuloslistan puoliväliin. Olin hyvillä mielin reissun alusta loppuun, ja vasta kotona alkoi hitusen huvittaa muutamat tekemiset tai tekemättä jättämiset. Seuraavassa reissun mutkat pääpiirteissään.


Päätin hakea isot pisteet pois, ja laskeskelin, että maksimisuorituksella se tarkoittaisi kaikkia yhdeksän, kahdeksan, seitsemän ja kuuden pisteen rasteja. Lähtökohtaisesti hakisin pienempiä vain jos suunnitelmia olisi pakko muuttaa. Bonustehtävä julkaistiin pari minuuttia ennen starttia, ja sattui juuri minun reittini alkuun. Päätin yrittää kymmentä ekstrapistettä ja onnistuin, löysin kesäteatterin toisen kisailijan kanssa heti, samoin tehtävänä olleen Mäntsälän kapinan vuosiluvun (1932) selvitin nopsaan. Pääsin mielestäni hyvissä asemissa varsinaiselle reitille.


Eka suunta oli helpohkon näköiselle yhdeksän pisteen rastille; helpohko oli määritelmä myös rastin haun jälkeen. Kaikkiaankin minun hakemani rastit olivat niillä paikoilla, joita kartassa ja tarkistusliuskan rastimääreissä luvattiin, jekkuja oli hyvin vähän. Ekan haun jälkeen ajautumisen ja maaston tulkitsemisen sekalaisena yhteistuloksena päätin hakea läheisen viiden pisteen rastin, jota sitten muutaman minuutin myös pummasin. Päätin olla harmittelematta, puraisin hampaiden väliin energiapatukan jatkoin seuraavalle rastille mietiskellen, että kierto olisi varmempi ratkaisu, mutta kun tuosta nyt näyttäisi menevän tie junaradan vierustaa, kyllä sitä varmaan kannattaa kokeilla... Ja kokeiluksi meni, jouduin taluttelemaan ja ajelemaan hidasta polkua, kun radanvierustan tie oli katkaistu aidalla ja porteilla. Tässä vaiheessa ymmärsin vielä suunnata heti kuin mahdollista takaisin tielle, ja loppuväli sujui hyvin. Hieman myöhempänä reitillä kohtasin kahluukaverin, joka oli päätynyt oikomaan paljon suorempaan, ja sitä myöten päätynyt kantamaan pyörää puskassa.


Kahdeksan pisteen rastia suon reunasta hain huonosti, kun kuvittelin muutaman muun tavoin polkua paljon hatarammaksi kuin se lopulta oli. Rastin jälkeen sitten katsoin, kun kilpasisko suuntasi seuraavaa seitsemää pistettä kohti puskaan, ja päätin itse kiertää vähän selvemmiltä reiteiltä... Tavallaan. Lopputulos: kilpasisko päätyi tavoitellulle uralle puskan jälkeen, minä ajauduin väärään ja hävisin jo mainitun kahluukaverin kanssa rämpiessäni puolisen tuntia!


"Sama kai se on miten sitä reenaa", todettiin rämpiessä, joka minun osalta päättyi siihen, että kiersin lopulta kartan ulkopuolelta että pääsin tietä pitkin rastille. En välttynyt pieniltä pummeilta siltikään, enkä osannut päivittää reittisuunnitelmaani ajoissa. Hain tämän suppa-seitsemäisen lisäksi vielä toisen seiskan, mutta sitten alkoi ajelu. Laskin, että paremmalla suunnittelulla olisin saanut lopulta helposti 3 pistettä enemmän kasaan. Se ei olisi auttanut sijoituksellisesti, sillä gps-seurantaa tulkitessa huomasi selvästi, että valitsemani kierto oikealta oli selvästi hitaampi ja vähäpisteisempi kuin kierto vasemmalta. Loppupuolella reittiä mielessä kiehtoivat vielä muutamien unelmarastien hakemiset, kunnes vastatuulta päin yksin painellessani tajusin, ettei aika millään riitä. Olisi pitänyt vain tehdä päätöksiä paljon aikaisemmin, jotta viimeiselle tunnille olisi mahtunut muutakin, kuin vastatuuleen ajamista ja kahden rastin hakemiset (2 ja 5 pistettä).


Kaiken kaikkiaan, niin kuin tarinastakin läpi on luettavissa, ajamista tuli paljon, ja siinä mielessä oli hyvä treeni. Oppimista jäi "ihanan" paljon reitin suunnittelua ja suunnitelman päivittämistä ajatellen, mikä oli juuri odotettavaakin, ja tavallaan koko reissun tarkoitus. Nautin täysillä, ja odotan seuraavaa kertaa, niin kuin suunnistusskaboissa tuntuu aina käyvän. Pidän selvänä, että meidän perheestä osallistutaan jatkossa Muddy-X Southiin joka kerta, poissaolot vain Force Majoren edessä.


Kiitokset Sepille ja kilpakumppaneille loistavasta treenikisasta!

X-Kaato 2014

Seikkailukesä pakettiin 27.9.2014


Koko kesän olin siirtänyt päätöstä siitä, vieläkö kisailisi kertaalleen ja painaisi pisteen seikkailurikkaan kesän päälle. Date oli ollut saved sekä minulla että Tytillä, ja koska mitään estettäkään ei ollut tullut... Päätettiin vetää multisport cup loppuun saakka.


X-Kaato on nykyjään Suomen vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty Multisport -kisa. Kilpailuun kuuluu perinteisesti startti ennen ensimmäisenkään kukon laulantaa, normaalisti siinä viiden aikaan aamulla. Osallistujat tietävät mitä saavat, ja tietty laatutakuu houkuttelee vastavuoroisesti kesän mittavimman osallistujajoukon. Naistiimejäkin oli mukana pitkästi toista kymmentä - kutkuttavaa!


Startti tapahtui tällä kertaa Leppävaaran urheilupuistosta normaalilla hälinällä. Meillä tuli normaalisti kiire, vaikka kartat ja varusteet oli aiempaan tapaan luullaksemme täysin viimeistelty edellisenä iltana. Viime hetkellä voi silti aina vaihtaa jotain, esimerkiksi rikkinäisen lampun uuteen ja toimivaan. :) Luppoaikaa jäi kokonaista puoli minuuttia!


Ikinä ei tunnu siltä kun tilanne on päällä, mutta ihan sujuvasti Tytti piirsi kartalle prologin rastit, ja ihan sujuvasti ne myös haettiin. Eka tai toka kerta minulle kun pääsin käyttämään pihtileimasimia: Y-sukupolvi voidaan määritellä myös emit-sukupolveksi! Ilmeisesti osa naisista selvitti alun meitä selvähkösti nopeammin, koska ensimmäiselle pyörärastille lähdimme puolivälin huonommalta puolelta yhdessä aika tutun kilpasiskoparin, Snowflakes3-tiimin kanssa.


Pyöräosuus alussa sisälsi viisi rastia, joista yksi oli hankalasti kalliossa olevassa... jonkinlaisessa huoneessa? Tälle rastille pummattiin reilusti, lohtuna se että niin tekivät aikalailla kaikki muutkin. Pikkuisen enemmän häröilyä sisältyi kuitenkin jo aiemmalle rastille, jolla suoritettiin ensimmäinen quest: Haettiin rasteja frisbeegolf-koreilta - mutta miltä väyliltä!? Piti nukkua yksi yökin kisan jälkeen ennen kuin käsitin, että frisbeegolf-radan kartalle piirretyt väylien numerot kertovat väylän alkupisteen (sanotaanko sitä tässäkin lajissa tiiauspaikaksi?), eivät niinkään kerro ko. väylän korin sijaintia. Niin tai näin, tällä questilla meille tuli leimausvirhe, jonka voi tulkita niin, että leimasimme rastit väärässä järjestyksessä tai että meiltä puuttuu yksi leima. Kaiken kaikkiaan sama kuvio toistui kisassa noin kolmesti: Laura lähti "leimaamaan" siihen suuntaan, missä oletti rastin olevan, eikä siinä mennessään kuunnellut karttaa pidelleen Tytin ohjeita kokonaan - tai ollenkaan. Ei ole minullakaan ansaittua auktoriteettia paasata ihmisille maltista.


Pyöräosuus päättyi Munkkiniemen rantaan, josta saatiin yllätykseksemme alle jopa kaksi kickbikea. Huippukiva laji! Tuntui aika kevyeltä, mutta sykedatasta, jota kerrankin keräsin kisassa, näkyi että aika korkeilla lukemilla mentiin. Rasti oli helppo hakea, ja saatiin palata heti nauttimaan kolmanteen kertaan Munkkiniemen rannan ja kävelysiltojen upeista maisemista.


Juoksua näytti jo illalla karttoja piirrettäessä olleen tulossa paljon, ja lisää tippui kun melontaosuus jouduttiin öisen myrskyn ja yhä epävakaan tuulen vuoksi perumaan, ja melontarasteista kaksi haettiin juosten matkalla Seurasaareen. Jälkikäteen mietittynä olisipa ollut hieno reitti, jos aamun kajastuksessa olisi päästy melomaan Helsingin edustaa! Juoksu asfalttipohjalla ei ihan yhtä helmeilevältä tuntunut, mutta saattoi olla että vaihdos satoi pähkinöitä meidän laariin. Melonnasta ei ole vielä tullut vahvuutta, vaikkakin parannusta on tapahtunut.


Juoksu ja varsinkin suunnistus palapelikartalla tuotti meille pikkuisen harmaata päähän, mutta loppua kohti alettiin jo uskaltaa päästellä vähän kovempaakin. Kenkävalikoimalle pitäisi ehkä tehdä tulevan talven aikana jotain, sillä jalat eivät meinanneet enää synkronoitua Salomonin Speedcrossien kanssa. Mutta täysiä mentiin, ja aika hyvin uskalsin puskea juoksuun vauhtia, vaikkakaan väliaikatarkastelussa ei kyllä näytä että olisimme varsinaisesti pärjänneet näillä pätkillä. Muistilistalle lisättäväksi tuli taas sama: Kun Tytti sanoo, että kartta ei täsmää maaston kanssa, se on yleensä totta, ja silloin ainoa oikea teko on pysähtyä katsomaan koko homma uudelleen.


No mutta. Meidän reissu jatkui juoksun jälkeen melko raskain reisin muutaman helpohkon rastin kautta kohti Malminkartanon jätemäkeä. Matkalla ehdin ihmetellä kun jalat on vielä kuivat, ja heti seuraavan rastin jälkeen todeta etteivätpä enää olekaan. Malminkartanon portaita osattiin jo odottaa kiivettäväksi, mutta vähän enemmän oli luvassa: saatiin ihan oikeat telamiinat selkään matkan ratoksi! Ihan en vieläkään ymmärrä, miten Tytti jaksoi harppoa portaat niin ketterästi, ja juosta alaskin yhtä sujuvasti. Koko ajan liikkeessä pysyin minäkin, ja mielestäni ihan kohtalaista vauhtia kipitin ylös ja alas, silti Tytti painoi aina monta kymmentä metriä edellä. Laskettaessa Tytti huusi polkujuoksijoiden terveiset: anna käsien heilua alhaalla ja mahdollisimman rennosti! Ja hyvä neuvo se kieltämättä oli.


Kolmen nousun jälkeen tehtiin vielä neljäs pyörällä, senkin Tytti vähän minua reippaammin. Ajettiin "ihan reippaasti" myös loppureitti Leppävaaraan, ja totesin matkalla, että taidetaan olla kaikkia joko reilusti jäljessä tai reilusti edellä. Väärin! Lyhyt kisa, joten ei pidä unohtaa että erotkaan eivät helposti kasva pitkiksi. Meidät juostiin kiinni loppusuunnistusosuudella, kun urheilupuiston lähistöltä piti hakea kolme viimeistä puskarastia jalan. Viimeiselle lipulle mennessämme huomattiin, että perkuti meillähän on naistiimi kannassa. Varmistelin pariinkin kertaan Tytiltä, että urheilupuiston portinpielessä oleva rasti pitää leimata, ja sitten oli taktiikka valmis: Tärkeintä on päästä sille viimeiselle rastille ensimmäisenä, silloin saa muutaman sekunnin kaulan loppukiriin. Oli kyllä tämän vuosisadan hitain leimaus, mutta aivan sama, leimasin kuin leimasinkin ensimmäisenä, ja päästiin pari metriä karkuun. Kirivaihdetta löytyi vielä, huh!, sen verran, että hampaat irvessä ja takaraivo selässä tultiin täpöä, ja leimattiin myös maalissa ennen sitä toista naistiimiä. Jes! Pikkuisen kylmäsi kun yksi sekajoukkue tuli rinnalle ja ohi, mutta huojennuttiin kun nähtiin ettei se vaikuttanut meidän sijoitukseen. Loppukirivoitto on aina iso ja hieno asia, aivan sama mistä sijoista taistellaan!


Tulosten ensimmäiset versiot ovat tulleet, niissä meitä ei vielä ole sakotettu fg-radan leimausjärjestyksestä. Suunnitelmiin kuuluu parhaillaan myös analyysityökalu, jolla väliaikadatasta saisi helposti mukavammin luettavan, ja jopa pohjan johtopäätöksille ja edelleen kehittymiselle. Katsotaan milloin analyysityökalusta kuullaan lisää, meidänkin joukkuetta koskevat johtopäätökset tämänkertaisesta kisasta jäävät "musta tuntuu" -analyysimuotoon, ja ovat luettavissa edellä.


Lopuksi vielä Tytille isot ja lämpimät kiitokset mahtavasta kisaseurasta läpi kesän ja jaksamisesta raahautua kaikkia kolmea kisaa varten Oulusta asti kisapaikalle. Nostan hiihtopipoa päästä, tuommoisen liikkamaikan minäkin toivoisin lapsilleni. :) Tästä on mahtava jatkaa talvea kohti nautiskellen. Toivottavasti kohta tulee lunta!

Kesälomalla ja sen jälkeen 2014

Uutta intoa etsien


Rokua Geopark Challengen jälkeiseksi palautteluksi olimme varanneet autoiluloman perheelle Münchenistä alkaen. Paineeton reissu osoittautui meille juuri passeliksi, pari-kolmetuntiset vaellukset, näköalakahvit ja loppumattomat upeat maisemat tekivät tehtävänsä. Palauduttiin, eikä loman päätteeksi kotona oleminen kiinnostanutkaan suunnitellusti: Uudelleen urheilemaan piti päästä.

Syötteen polkuja parhaimmasta päästä edessä.

Alppien jälkeen vähän toisenlaista maisemaa!

Ja ennen kaikkea maastoon pyöräilemään. Isovanhempien lapsenhoitoavun hyödyntäminen jatkui Syötteellä, Pohjois-Suomen maastopyöräparatiisissa. Olin päättänyt lähteä kehittymään, ja poistaa edes osan pitkään vaivanneesta pitkospuupelosta. Reissun ohjenuorana päätin pitää tiukasti ajatuksen: "mikä on pahinta mitä siinä voi tapahtua?", eli että melkein aina kannattaa ainakin yrittää. Onnistuin! Loppulomasta pitkospuilla ajaminen ei jännittänyt enää ollenkaan, ja pitkospuille menokin vain jos puut olivat märät tai polku teki juuri ennen puita mutkan. Yleensä yritin näissäkin tapauksissa, ja yleensä onnistuin. On se vaan mahtavaa.

Joskus on kuntopiiriä tehty suklaatavoite kirjaimellisesti silmien edessä.

Syyskauden pyörteeseen kun palattiin, tuntui tarpeelliselta löysätä urheilun suunnalta ja antaa aikaa vähän muullekin. Jokunen kirja, vähän hiekkalaatikon reunalla istuskelua, hyvää ruokaa ja seuraa, museovierailuja.  Muutama viikko teki tehtävänsä, uusi rytmi on taas löytynyt. Salitreeni on tuonut mukavasti puhtia, leuanvetoennätys pienellä jalkojen avustuksella on jo viisi, ja yösuunnistamaankin on kertaalleen ehditty. Aika motivoiva on ollut ennen kaikkea työympäristö ja -kaverit, joiden kanssa on jo kuutisen viikkoa tehty kaksi kertaa viikossa aamun keskivartalokuntopiiri. Makiaa! Onpa ehditty myös kannustaa velipoika maaliin ensimmäiseltä maratoniltaan.

Pyörälenkkiä myös kotimaastoissa.

Perheen arki on sen verran pyöristystä treenien, töiden, päiväkodin ja muskarin sekä perusaskareiden välillä, että paras yrittää pitää tavoitteet edelleen maltillisina. X-Kaadon nimilistalle uskallettiin Tytin kanssa vielä tälle kesälle ilmoittautua, katsomaan onko melonnasta enää mitään muistissa ja niin edelleen. Pyörällä on pari hyvää lenkkiä takana, ja muutama vauhdikas työmatka aurinkoisessa syksyn raikkaudessa - vauhdin hurmassa ihan välttämättä hymy leviää ja urheilun nautinto palaa kerta toisensa jälkeen! Elossa ollaan.

Rokua Geopark Challenge 2014

"Yhdistelmä kivaa ja kamalaa" 27.-29.6.2014

Ajattelin matkalla ja vielä hetken maalissakin, että kirjoitan kisaraporttiin tasan näin: "Maaliin päästiin, vaikka kunto kesti vain 18 tuntia. Nyt on kokeiltu tämäkin, jatkossa keskityn lyhyempiin kisoihin." Välillä sitä on niin brutaalin väärässä jopa itsensä suhteen, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Ja tiedä sitten, mikä kaikki lopulta osoittautuu vääräksi, mutta kirjoittaa aion joka tapauksessa vähän aiottua enemmän, jopa vaiheikkaan kisaraportin. Pari yleistä loppukaneettia silti aluksi.

Fiilistä kisaan olin hakenut kahdestakin näkökulmasta Helsingin katolta.

En oikein tykkää valvomisesta. Se ajatus jyyti päässä vähän turhan kovaäänisesti kisan aikana yön tunteina, ja jälkikäteen ajateltuna vaatii eniten keskittymistä jos ja kun seuraava 24h-kisa tulee. Kroppa jaksoi yllättävän hyvin, erityisen vaikeaa oli oikeastaan (vain) aamuyön rullaluistelu- ja suunnistusosuudella. Niistä kohta lisää... Urheilullisesti koen, että ehkä parempi vaste tulee lyhyemmistä kisoista, joissa saa mennä kovempaa. Tässä kisamuodossa on kuitenkin maaliin pääsemisen vietti aivan toista luokkaa, varsinkin näin jälkikäteen analysoituna. Seikkailullisesti ihan eri luokkaa, kun pääsee jauhamaan oikeasti pitkään jokaista lajia. En tiedä kumpi sopii minulle paremmin, pitää kokeilla vielä muutaman kerran kumpaakin sorttia...

Minulla oli kyllä aivan mainiot asetelmat lähteä kisaan. Joukkuekaverit molemmat kokeneita kisaajia, ja minua parempia maastopyöräilijöitä, melojia ja suunnistajia. Tuo suunnistuspuoli on alkanut sittemmin hieman mietityttää, josko sitä pitäisi aktiivisemmin pyrkiä itsekin tekemään, varsinkin jos ei kanna emitiä koko matkaa. Alkumatkasta minulla oli toki nytkin leimausvastuu, tuttua juttua Multisport cupin kisoista. Lähtökohdista hyvät teki myös se fakta, että treenit ja harjoituskisat olivat sujuneet hyvin, ja olin saanut olla käytännössä koko kevään ja kisan alusviikot terveenä.

Karttojen tutkiskelua ja tussailua... Maitolasillisen äärellä.

Valmistautuminen perjantaina meni supertehokkaasti. Saatiin kartat, tehtiin köysitestit, käytiin kuvassa, tsekattiin Ainolan puiston epämelonta-alue ja suunnattiin tussaamaan karttoja. Ei epäselvyyksiä, ennen kuin varustekassien pakkaamisen aika koitti. Suuntasimme kukin omiin koloihimme nukkumaan, millä oli hyvät ja huonot puolensa. Itse sain hyvät yöunet, mutta Tytti raukka jäi varusteviidakkoon puolivalmiiden suunnitelmien kanssa. Tulos näkyi sitten vaihtoajoissa kisan aikana, tein niistä pienen laskelman.


Vaihtoaikojen vertailu naisten sarjan toiseen joukkueeseen

.Melontaan lähtö Rotuaarilta +8min
.Sankivaaran vaihto +6min
.AP 2:lla +5min rannassa uiton jälkeen, +12min (!!!) talolla ruoan ääressä
.Rullisteluun lähtö yöllä +5min
.Juoksuun lähtö, viimeinen vaihto -1min (oltiin siis nopeampia!)

Yhteensä 35min.


Yllä olevaa kestää miettiä! Naisten kilpasarja oli siitä harmillinen, että osallistuvia joukkueita oli vain kaksi. Olimme kaikki toisillemme enemmän tai vähemmän tuttujakin, joten kilpailufiilis oli vähän mitä oli. Hyvä puoli oli se, että puoliväliin saakka kisa säilyi tasaisena: vaihtelimme sijoituksia muutaman minuutin sabluunalla. Prologi oli taas kolmiosainen, osuuksina juoksu, uimapatjailu+juoksu ja rullaluistelu. Meillä sattui jotain hämärää ensimmäisellä osuudella, jolla piti piirtää rastit toisen osuuden kartalle. Gps-tarkastelusta kotona selvisi, että kävimme uimapatjailussa yhden väärän rastin. Tussimerkinnät ovat hälvenneet, joten jää arvoitukseksi, piirsimmekö väärän rastin oikein vaiko oikean rastin väärin, vai olisimmeko lukeneet piirrostamme väärin. Luultiin vieläpä olleemme huolellisia!

Rullaluistelutehtävä oli oikeastaan todella mukava, jopa oululaislähtöiselle tiimille. Keräsimme muuntajia kartan mukaan, ja merkkasimme niihin tehtyjä mahtavia maalauksia. Tykkäsin kovasti! Tässä vaiheessa kisaa rullaluistimetkin tuntuivat vielä suht. inhimillisiltä kapistuksilta, vaikkei niillä vieläkään kovaa päässyt. Kaupunkimiljöössä ei onneksi oikein kukaan voinut pitää kovaa vauhtia, joten harmittamaan jäi korkeintaan vähäinen liika kiltteys liikennevaloissa. Vaihdossa huomasimme iloksi, että olimme edelleen kisasiskojamme edellä, tosin juuri vaihdossa he kuittasivat meidän yhdeksän minuutin etumatkasta kahdeksan minuuttia pois.

Melontaosuus alkoi kahden kilometrin spurtilla Hietasaaren vauhtipuistoon, jalkaisin varusteet kainalossa. Quest oli hauska, varsinkin minulle kun sain istua kyydissä Tytin huhkiessa valjaissa polkimetonta autoani eteenpäin. Ajoin vielä päin rengasvallejakin, kun en tajunnut heti ohjata! Melontaosuus oli paikoin karikkoinen mutta monessa mielessä miellyttävä. Hyppy Toppilan möljän reunalta kolmen metrin pudotuksella oli kaikkea muuta kuin paha, suorastaan ihana virkistys kun keli oli vastoin ennakko-odotuksia aivan loistava ja aurinkoinen. Laskeutuminen Tietomaan tornista oli niinikään huikeaa, ja meni tosi sutjakkaasti. Pääsin jopa Kalevan videotaltiointiin taitoja esittelemään! Tässä vaiheessa oltiin vieläkin muutama minuutti Passion Adventuren tyttöjä edellä.

Melontaosuuden työjakso Turkansaareen oli oikeaa voimamelontaa, ja söi kyllä kaikki tehot jokaisesta lihaksesta ranteen ja epäkäslihaksen väliltä. Muistan kun loppumatkasta ilmoitin tytöille, että "vedän nyt kaikki voimat käsistä, eihän käsiä vissiin enää muuhun tässä kisassa tarvita, eihän". Taas siveä viittaus yön rullaluisteluosuuteen. Melonta päättyi vasta Sankivaaraan, jonne lompsittiin kanoottiin tukien vasten koskia! Todettiin, ettei nyt koluttavia koskia olisi kovin nätisti tultu toiseenkaan suuntaan, joten samapa tuo oli mennä näin päin. Kaisun jalan puolesta vähän kävi harmittamaan, kun ennestään ärsyyntyväksi tiedetty sääri äityi kylmästä ja epätasaisesta pohjasta vain lisää. Kovin ketterää ei ollut meno muutenkaan, hävittiin koskissa muutamia minuutteja ja Sankivaarassa oltiin tasoissa Passion Adventuren tyttöjen kanssa.

Taas meiltä hidas, hidas, hidas vaihto, ennen kuin päästiin pyörien päälle. Peppu tykkäsi muuten vähän kyttyrää, kun ensin kyykötettiin viisi tuntia kanootissa, ja heti perään (vain hidas vaihto välissä) vuorossa oli reilut yhdeksän tuntia pyörän satulassa. Vaan eipä auttanut kuin tottua ajatukseen. Melko alkuun pyöräilyssä oli polkupätkää, ja saatiin kellotettua eroa nyt edellämme ajaviin kilpasiskoihin. Muutama minuutti edelleen. Ilmoitin, että olen huojentunut aina kun polkupätkät helpottaa, koska väsyneenä melko helpotkaan juurakko-kivikkoyhdistelmät eivät mahdu minun mukavuusalueelle. Kaisu totesi rauhallisesti, että "tässä vaiheessa pyöräilyn olisi syytä olla vielä aika mukavaa". Jotenkin näitä Kaisun rauhallisia toteamuksia oli ihana kuunnella pitkin matkaa - säästyttiin niiden ansiosta kyllä joiltakin sudenkuopiltakin! Kokemus, maltti ja kokemus.

Pyöräilystä en osaa kaiken kaikkiaan sanoa kovin paljoa. Vauhti ei tuntunut missään vaiheessa minulle pahalta, vain yhdessä vaiheessa Tytin vetovuorolla alettiin lähestyä senhetkistä rajavauhtiani. Tytin kisan heikoin hetki taisi sattua pyöräilyosuuden alkupäähän, kun yleensä vahvana pyöräilijänä hän tyytyi tällä kertaa roikkumaan alun letkan hännillä. Minä taas jotenkin oletin noviisiuttani, että pyöräilyreidet loppuvat ennemmin tai myöhemmin, ja joka tapauksessa ennemmin kuin ajettava osuus, joten arkailin jälkikäteen ajateltuna turhan paljon vetovuorojen suhteen. Pari pätkää taisin vetää (tai ainakin yhden!), mutta käytännössä kaiken vauhtityön teki meille Kaisu. Ja hienosti tekikin, kun samalla myös suunnisti, eikä virheitä tullut kuin muutama minuutti viimeiselle rastille Rokuan Suppa-keskukselle. Pyöräilyn puolivälissä oli pelätty ylitystehtävä, varusteina uimapatja, pyörä, reppu ja nainen. Turhaa pelättiin, lautta kulki kuin juna! Jopa Kaisulla, jota "auttaakseni" minä lastasin pyöränsä patjalleen siten, että jokin terävä oksa lävisti eli puhkaisi Kaisun patjan! Sitten vain Tytin kanssa uitiin hyvinemme yli, ja jätettiin Kaisu teippaamaan patjansa kuntoon. :D No, ajatuksena toki oli olla tiiminä nopeita, jos toinen meistä lähtisi viemään yhtä patjaan takaisin Kaisun lainattavaksi... Mutta tuli siis testattua, että uimapatjan tosiaan voi paikata toimivaksi jesarilla.

Pyöräilyosuus päättyi Rokualle meidän osalta noin klo kolme yöllä. Taisi olla koko joukkue aika sekaisin siihen aikaan, kun reittikirjan lukeminen (joka oli siinä vaiheessa minun vastuulla) ei meinannut sujua millään. Luultiin, että oltiin joutumassa ekstrareitille, ja vaadittiin saada vahvistus ratamestarilta henkilökohtaisesti, ennen kuin uskottiin, että parasta on laittaa kiltisti rullaluistimet jalkaan ja suunnata suppia koluamaan. Ja tästä tarina sitten varsinaisesti alkaa...

Olin hommannut tälle keväälle "kevyen mallin" epähuiput rullaluistimet, jotka olivat jo varsin nälkiintyneet yhden kisan ja neljän treenilenkin jäljiltä. Lisäksi pari muuta seikkaa: Rokuan asfaltti ei ollut rullaluistelijalle oikein mistään kotoisin, käsissä ei ollut voimaa lainkaan ja väsytti ihan niin että näköä haittasi. Hyvänä puolena pitää kai mainita, että oli sentään asfalttitie, jota luisteltiin, ja jopa hienoinen alamäki käytännössä koko menomatkan. Tietenkin vanha totuus on, että "mikä tulee alas, tulee joskus myös ylös..." Mutta nyt siis vielä mentiin myötälettä. Selvisin jotenkuten soratien alkuun, ja hetki luultiin että soratietäkin pitää pukata luistimet jalassa. Jopa Kaisu ja Tytti innostuivat manaamaan ainaista kurjuutta rullaluistimilla. Jätettiin kuitenkin luistimet pian tien sivuun muiden joukkueiden vastaavien kamojen sekaan, ja aloitettiin suppahiipiminen.

Supat olivat minulle hikisiä ja nihkeitä kaikella lailla. Ensin tuli väsy, sitten motivaatiokato, ja niiden tuloksena jonkinlainen laiskuus. Lohduttavaa oli lukea Passion Adventuren tyttöjen blogista, että "ihan sama ei kiinnosta" -vaihetta oli esiintynyt heilläkin. Meidän juoksu oli hiipivää kävelyä, koska yksi joukkueen kuudesta jalasta ei tosiaan ennakoltakaan ollut arvioitu kestämään kisan kaikkia juoksupätkiä. Minulla oli varmasti porukastamme vähiten energiaa tässä jaksossa, kun taas Tytti painoi varsan lailla rasteja koluten. Jaloissa tuntui painavalta, mutta vaikeinta kaikessa oli saada syötyä energiaa, kun nieleminen, joka oli kisan alkutunneilta lähtien ollut hankalaa, vaati yhä enemmän keskittymistä. Tytöt hihittelivät minulle, joka kannoin pikku tytön lailla sipsipussia kädessä koko suppapätkän. Paluumatkaa rullaluistimilla Suppaan edelsi ehkä 15 minuutin joukkuehäröily etsien yhtä rastia, joka oli näköetäisyydellä edellisestä rastista. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta sama rasti oli ollut onneksi vaikea muillekin. Kaikkiaan meille tuli puolisen tuntia takkiin suunnistaessa. Paluumatkalla vielä lisää viisi minuuttia, mikä ei kuulosta paljolta mutta matkan lyhyyteen nähden oli kyllä paljon. Oikeastaan lopulta yllätti, miten vähän ajallisesti tuolla rullissuoralla hävittiin, tuntui nimittäin pieneltä ikuisuudelta se loiva nousu. Olin niin puhki, että vaadin jopa pysähdystä ja takin riisumista - tiimikaverien rauhalliset kommentit "kesken selkeän pätkän ei kyllä pitäisi pysähtyä vauhdista" kaikuivat minun korvien ohi pelkkänä surinana. En tiedä näin jälkikäteen, pitäisikö tilata suoraan uudet paremmat luistimet, yrittää vaihtaa uudet laakerit ja rullat, vaiko vain lisätä luistelutreeniä. Onneksi luistelusta ei tietääkseni kukaan ottanut videoa. Kaatumatta sentään selvisin, tapoihin kun kuuluu etsiä edes jokin positiivinen asia joka jutusta.

Viimeinen juoksuosuus oli vielä aika pitkä, rasituksellisesti ehkä puolimaratonin pituinen, mutta tuntui jo alusta alkaen ihanalta loppusoitolta. Sain ihme energiaryöpyn, ja melkein anoin juoksuaskelia Tyttiä kompaten. Jalat kyllä painoivat loppua kohden koko ajan enemmän, mutta melko hyvin silti kaikki sujui. Tytti sukelsi puuttuvan rastin sijaintitiedon, niin kuin oli tehnyt koko vuorokauden ajan kaikki meidän tiimin sankariteot. Hienoa työtä! Rasti haettiin ohjeiden mukaisesti Pookivaaran lintutornista, valelukossa olleen välikannen toiselta puolelta. Ilman Kaisun legendaariseksi muodostunutta "kokeilitko sie sitä?" -kysymystä oltaisiin tosin mekin ehkä pummattu rastia tovi kauemmin. Eräs kovinkin tuttu miesjoukkue jopa totesi koko rastin huijaukseksi, ja jätti Pookivaaran leimaamatta yhtään mitään. Meille siis verrattain hyvä rastinotto, ja viimeisen paviljonkirastin kautta kohti maalia. Sovittiin, että juoksuksi laitetaan heti, kun ensimmäinen ihminen näkee meidät mäen takaa. Ja näin tehtiin! Maaliintulovideolle tallentui muutamat lennokkaat askeleet! Niin uskomattomalta kuin se muutamassa vaiheessa reitillä tuntuikin, maaliin pääsy huuhtoi miltei samantien mielestä kisan kärsimystunnit. Aika hieno juttu, että tämmöiseenkin sitä pystyy!


Muutamalla kommentilla voisin vetää yhteen kisaa ja alkukesää, seikkailukuntoa ja kehityskohteita.

.Yllättävän mukavasti jaksoin kisan läpi, varsinaisia fyysisiä hankaluuksia ei ollut jos jännityksestä alkanutta ja myöhemmin väsymyksestä johtunutta kuvotusta ei lasketa. Mikään lihas ei krampannut! Olisikohan silti kannattanut syödä suolatabletteja ainakin muutama?
.Seuraavalla kerralla uskallan vetää pyöräosuuksilla enemmän!
.Seuraavalla kerralla olisi mukava myös suunnistaa vähän enemmän.
.Seuraava kertaa tulee vielä.
.Seuraavalla kerralla enemmän leipää evääksi, ja kofeiinitabletteja mukaan.
.Seuraavalla kerralla huoltolaukku parempaan järjestykseen. Jokaiselle tiimin jäsenelle omat pussit tai laatikot - jos laukku on sekaisin, se on sekaisin ja aikaa kuluu tolkuttomasti.
.Märilläkin pyöräilyhousuilla voi ajaa suht. kivuttomasti. Coretex-puku on aivan mahtava varuste. Muovipussit pyöräilykengissä pitivät varpaat hyvin lämpiminä.
.Kun väsyttää oikein paljon, väsyttää luultavasti kaikkia muitakin. Käskyttämällä eteenpäin, vauhdin ei tarvitse tippua!


Tuhannet kiitokset Tytille, joka kysyi kisaan mukaan, ja Kaisulle, joka piti kanoottimme suorassa ja vei hommaa kokemuksella vankkumattomasti eteenpäin, varsinkin pyörällä. Ja Passion Adventuren tytöille - onneksi meitä oli edes kaksi joukkuetta kisassa. Onnittelut voittajille! Kampanjoidaan yhdessä, jotta ensi kerralla naisjoukkueita olisi pitempi liuta.

Jukola 2014

Tuplasti viestinvientiä 14.-15.6.2014

Jukolasta tuli henkilökohtainen perinne ja pakkomielle heti ensimmäisellä osallistumiskerralla 2009. Sen jälkeen ei ole osallistumista estänyt sen enempää raskaus, viisikuinen lapsi kuin veljen valmistujaisetkaan - kutsu metsään on ollut pakottava. Niin oli nytkin, ja kuulin metsän kutsun jopa kahtena kaikuna: olin lupautunut täydentämään oman Oulun Valppaiden venlajoukkueen lisäksi Snowflakesien naisjoukkuetta jukolan viestissä.

Hässäkäksi meni, vaikka valmistauduttukin oli mm. varaamalla yöpyminen Mikkelistä, puolimatkasta Vantaalta Kuopioon. Lähtöiltana onnettomuudet lisäsivät matkan kestoa tunnilla, onneksi yöunille ehdittiin sentään kohtuuajassa. Aamun matkaaminen sujui rutiinilla, mutta telttahommat, varusteiden kanto, juniorin ruokinta, numeroiden haku ja juoksijoiden portin löytäminen veivät yllättävän pitkään! Lopulta kun pääsin teltalta liikkeelle juoksutamineissa, aikaa oli viisi minuuttia ennen lähtöalueen portin sulkeutumista ensimmäisen osuuden juoksijoiden osalta. Kerkesin huikata nopeat tervehdykset ja tsemppihalit joukkuekavereille, ja sitten verkkaamaan ja jännittämään...

Tuttuja oli mukavasti lähtöalueella: Passion Adventuren Marjo Länsi-rajan Rastin viestiä avaamassa, viime kesän Kainuun rastiviikon kilpasisko Maarit puolestaan Saloisten Reippaan yhden joukkueen viestin aloittajana. Marjon kanssa seistiin lähtöviivoilla melkein peräkkäin, ja purettiin jännitystä omilla tavoillamme, minä puhua pulputtamalla, Marjo hiljempaa keskittymällä. Minun höpötys varmaan vähän häiritsi :)

Kävin tarkastamassa viitoituksen etukäteen stop-merkille asti. Startista lähdin reippaasti mutta rauhallisesti liikkeelle, juoksin mutten rykinyt. Ohittelin ja minuakin ohiteltiin. Koitin saada kartasta selkoa... Suunta ekalle rastille lähti hyvin alkuun, ja edellä menevien perässä paukaisin jyrkänneriviä päin. Jonotusnumeroa sai pienennettyä pienellä spurtilla ennen nelivetokiipeämisen alkamista. Ylös päästiin ja rastikin löytyi, sijoitus jälkitarkastelussa näytti tippuneen 400:n heikommalle puolelle lähtönumerolta 353. Toiselle rastille mennessä vastaan tuli porukkaa rastikoodeja huudellen. Olin tyytyväinen, että kisa sai hyvän alun, ensimmäistä kertaa hallitsin hermot avausosuudella ensimmäisestä rastista lähtien!

Matka eteni melko kivasti, joskin välillä edetty matka tuntui uskomattoman pitkältä karttaan verrattuna. Eka puolen minuutin pummeroinen sattui ennen puoltaväliä, mutta ihan tarkkaan en muista millä rastilla. Loppupuolelle rataa mahtui vielä vähän isompi koukero, piti ihan palata muutama kymmenen metriä takaisin kun letka edeltä yhtäkkiä kaikkosi. Sitten hirmuisella kirillä loppua kohti, helppoja rasteja paitsi viimeinen, tv:ssäkin monta kertaa huvitusta herättänyt rasti niityllä maalisuoran alussa. Iso joukko naisia häröili ties missä, minä tartuin yleisöstä tulevaan huutoon rastin leimasimen sijainnista käytännössä maaliviitoituksen puolella. Pinkaisin vielä elämäni parhaan suunnistusloppukirin, km-vauhdilla 3:45, ja tulin vaihtoon lopputulosten mukaan sijalla 399. Meni kauan ennen kuin selvisi, miten juoksu suhteessa muihin suunnistajattariin sujui, mutta heti maalissa olin vetäisyyn aika tyytyväinen. Ellu otti kartan ja huusi "ihan loistava veto", säntäsi metsään ilman ainuttakaan viestintuojan kannustusta... En saanut mitään ulos suusta, hyvä jos uloshengityksen! Ens kerralla huudan perään, lupaan!

Meidän venlatiimi hyvän aikaa jo maalissa!

Joukkueen sijoitus eli heiluen kisan ajan, ja suoritukset tuottivat iloa ja osin pieniä pettymyksiäkin tekijöilleen. Lopputulos oli kuitenkin aika kiva, 489. Pieni kismitys taas ensi vuoteen, kun lähtönumero huononi edellisestä - syy treenata tulevakin vuosi! Illan mittaan työtä omalla kohdalla tuotti lopun viikonlopun aikataulun suunnittelu, jukolan joukkueestamme puuttuvien viestinviejien korvaajaehdokkaiden metsästys ja energia- ja nestevajeen täyttäminen. Aamulla olo tuntui kaikelta muulta paitsi valmiilta uuteen starttiin...


Jukolan aamu

Jonotin ja nieleskelin aamupalaani yhteensä varmaan puolitoista tuntia. Siinä samalla ehti nähdä Jukolan viestin loppuratkaisunkin, ja kärkimiesten huikean vauhdin metsässä. Kahvikupponen virkisti ja helpotti oloa sen verran, että tohdin alkaa tosissaan valmistautua omaan toiseen starttiin, hypellen ja pikku hiljaa räväköityen. Ihme homma, että sillä hetkellä kun matkaan lähettävä "nyt"-komento kuului, tuntui aivan normaalilta lähteä taas juoksemaan metsää kohti johtavaa liejuista valtaväylää.

Suunnistus aamulla meni vaihtelevasti, päällisin muisto on, että rastit alkoivat löytyä aivan hyvin sen jälkeen kun muistin ja uskalsin alkaa ottaa omat reitinvalinnat omiin käsiini. Aikaa meni hitokseen, yhteensä 2 tuntia 20 minuuttia reilun 10 kilometrin reitillä, mutta hyvin jaksoin ja energiaa sain imeytymään yhden Snickers-patukan verran ongelmitta. Päätin ammentaa tästä hyvää mieltä tulevaa Rokuan Geopark -haastetta varten, että väsyneenäkin juoksusta saa kiinni kun vain juoksemaan lähtee, ja että suunnistaakin tarvittaessa osaan. Sitä paitsi sijoituskin oli ihan tavoitteiden mukainen: alle tuhannes!

Tästä sitten Rokuaa kohti - jännittää tuskin voisi yhtään enempää...

No Limit Adventure 2014

Nyt pitää jo uskaltaa! 7.6.2014


Onneksi päätettiin lähteä kisaamaan toinenkin Multisport cupin osakilpailu, No Limit Adventure Vihtiin. Kesän iso tavoite on edelleen kesäkuun lopun Rokua Geopark Challenge, ja kaikki kovat multisport-treenit vievät sitä kohti. Tämänkertainen harjoitus toimi lopulta myös tyhjennysvetona, en tosin ole aivan varma onko tyhjennyksellä kolme viikkoa ennen kisaa ihan samaa vaikutusta kuin lähempänä isoa starttia. Nähtäväksi jää.

Kaava tuntui tutulta: myöhään illalla Tytin ja pyörän nouto junalta, eväät, peti ja kamat aamuksi valmiina. Aamulla väkisin nieltävä aamupala ja matkaan. Tällä kertaa kisaan starttasi perheestämme toinenkin tiimi, ja vielä seinänaapurista kolmas tuttu. Kahdella autolla vietiin kuusi pyörää, kaikki lähipiirin pyörätelineet haalittiin lainaan.

Kartat ennakoivat kisasta fyysisesti ja suunnistuksellisesti tiukkaa ja reitistä pitkää. Hyvä! Hyviä maisemia oli promottu kisaennakossa, ja niitä saatiin questeillä: mtb-slalomia ja vihdoin myös minulle se ensimmäinen laskeutumisharjoitus, jes! Rullaluistelu kisavauhdilla oli myös mielenkiintoinen ja sekä ennakolta että jälkeenpäin spekulatiivinen. Eniten silti jälkeenpäin puhutti teknisten osuuksien maastopyöräily.

Kisa alkoi bike-and-run-prologilla. Aina kun on uusi laji, kuinka yksinkertainen periaattessa tahansa, opittavaa riittää. Nämä opittiin nopeasti: ensimmäinen pyöräilijä ajaa ensimmäisen juoksijan pyörällä, mikä helpottaa oikean pyörän poimimista polun varresta, kun osia vaihdetaan. Ensimmäisenä pyöräilijänä minä myös ajoin Tytin edelle, jätin pyörän ja lähdin juoksemaan edeltä loppuosuudelle. Kannoimme mukana vain yhtä reppua, jossa oli kaikki pakolliset varusteet. Reppu kulki aina pyöräilijän selässä. Vielä opittavaksi jäivät nämä: pyörällä olisi voinut ajaa ihan reippaasti edelle, ja aloittaa juoksun omia aikojaan, vaikka niin, että jälkimmäisenä juoksijana olisi ehtinyt jo vaihtoelueelle omaa reppua ja pyörää keräämään. Ennen prologia tosin jäi varmistamatta, päteekö ns. sadan metrin sääntö vai ei - onko joukkueen jäsenten oltava sadan metrin sisällä toisistaan vai ei.

Seuraava oivallus, joka tuntui toimivan: ei vaihdettu pyöräkenkiä ennen melontaa, jonne oli prologin jälkeen vain lyhyt pyöräsiirtymä. Alku oli sen verran sähläystä, että heti ensimmäinen leimaus melonnan alussa oli unohtua! Toitotin meille ääneen, että nyt tarkkana molemmat ja joka kohdassa. Melonta kulki jostain syystä tällä kertaa aivan käsittämättömän hyvin, saatiin nostettua vauhtia loppua kohti ja oltiin jopa naisten nopeimpia. Myös "reitinvalinta" järven keskeltä tuntui rannanmyötäilyä nopeammalta väylältä.

Pyöräilyyn. Minulla oli alla tuliterä 29" hiilikuitu-Cube, ja sehän kulki. Vaikutti, että vauhti riitti kisasiskoihin nähden hyvin, vaikka reisistä ei tuntunut irtoavan oikein mitään tehoja. MTB-osuudella päästiin ajamaan hiekassa, tunkkaamaan Vihti-Skin rinnettä ylös kolme (!) kertaa, rälläämään enduroradan läpi ja jurruttamaan vähän asfalttiakin. Ehkä hieman romanttisesti kuvattu, sillä minun osalta endurorälläys jätti suurimman kismityksen kisan jälkispekulaarioihin: kisa-adrenaliini tekee minulle kummia pyörän päällä, rupean liian varovaiseksi kun päätökset ajolinjoista pitää tehdä nopeasti! Olen kisan jälkeen yrittänyt miettiä tähän ensinnäkin syytä, ja toisekseen ajatuskaavaa, jolla pääsen asiassa niskanpäälle. Yes I can -asennetta lisää mulle, kiitos.

Puolivälissä pyöräilyjä oli rullistelupätkä. Aika helppo ja yllätyksetön sinänsä, sauvojen kanssa liidettiin ja meni ihan kohtuullisen hyvin (taas paluumatka nopeammin suhteessa muihin). Vain vauhti jäi puhuttamaan, nopeamminhan se pitäisi kulkea. Enduroradalla olimme ajaneet yhden radalla olleen rastin ohi. Näitä rasteja ei ollut kartalla, joten vieläkään emme tiedä, missä kohdin reittiä meillä molemmilla oli silmät kiinni yhtä aikaa. Tiiminä harjoittelimme rullaluistelun ajan tilanteen nollausta, oli siis hyvä ettei reitillä siinä vaiheessa tarvinnut juuri suunnistaa. Kun hypättiin jälleen pyörien selkään, oli jo unohdettu että enduroradalla mitään rasteja olikaan...

Tytti navigoi rasteille ja minä painelin milloin perässä, milloin edellä. Pyörällä vauhti tuntui suht. helpolta (poislukien ne tekniset sössöilyni), mutta tilanne muuttui kun jätettiin pyörät parkkiin ja lähdettiin kohti suunnistusosuutta. Spring Adventure oli ihan lämmittelyä No Limitiin verrattuna: tällä kertaa on turha puhua juoksuosuudesta, kyseessä oli täysiverinen suunnistusrata. Rata oli myös kirjaimellisesti verinen, sillä lyhyillä trikoilla kun painelin, piikkiset risut raapivat polvet rikki ja kivet kolhivat hamesääret kesäisenkirjavaan kukoistukseen. Tätä tämä on, ei voi mitään!

Suunnistus oli sovittu minun hommaksi, mutta totesin heti alusta lähtien, etteivät energiat taida riittää kuin mukana keikkumiseen. Tiedä sitten, nimittäin pojat kertoivat kisan jälkeen vaihdelleen kartanlukijaa juuri päinvastaisilla perusteilla: karttaa lukenut osapuoli oli yllättäen piristynyt, ja perässätuleva joutunut puuskuttamaan viimeisillä voimilla mukana. Minä annoin yhdellä kiipeämisrastilla vielä emitinkin Tytille, joka ei tuntunut väsyvän koko matkalla yhtään mistään. Vauhtimme ei kai ollut ihan katastrofaalista muttei kyllä missään nimessä hyvääkään. Yllätyksellinen multisport kääntyi meidän osalta siis ihan katolleen, kun trekkiosuudella jäätiin eniten kärjen vauhdista, juuri päin vastoin kuin ensimmäisessä kisassa.

Loppui se suunnistuskin aikanaan, parin helottavan kuuman hakkuuaukiotaistelun ja muutaman harvan polkupätkän jälkeen. Takaisin pyörille tullessa mietittiin paria asiaa: että juomapullot pitää täyttää, ja että ohjataanko meidät oikoreittiä maaliin. Täytettiin pullot eikä meitä kukaan ohjannut mihinkään, ei alkuun edes kartta. Pienen häröilyn jälkeen saatiin valittua oikea polku, ja valittua uudelleen pysyä sillä polulla. Takaa tuli miesjoukkue, joka valitteli kielen kuivumista kitalakeen ja reitiltä hajaantumista. Ajateltiin lyöttäytyä poikien peesiin, mutta ehtivät ensin, suunnistettiin kuulemma heitä paremmin. Kieltämättä, loppupätkällä ei paljon virheitä tullut, vaikka Tytti oli lähtötohinoissa unohtanut highlightata lopun reitistä.

Maalissa harmiteltiin, että neljänneksi jäätiin, kun tiukinta kisaa meidän kanssa matkan aikana käyneet MamAdventuren tytöt näyttivät ehtivän maaliin heti meidän perään, ja meitä odotti puuttuvan leiman sakot ja kaikki. Mietittiin, että tällä kertaa onni oli hitusen meitä vastaan, kunnes palkintojen jako alkoi, ja Puolivalppaat Tahtomaakarit eli meidät julistettiin naisten kakkosiksi! Ohoo, aika hienoa, että reitti oli ihan oikeasti aika kova, eikä me vain löysiä. Naisten voittajatiimi oli ainoa koko reitin sallitussa aikarajassa selvittänyt. Hieno homma!


Kotisohvalla olo oli aivan naatti, pyörän pesun lomassa jaksettiin sentään vähän puida sitä minun vajavaista maastopyöräilymenemistä. Seuraavana aamuna tuntui, että näinköhän sitä mihinkään isoon seikkailuun tohtii lähteäkään, kun takki on ihan tyhjä jo reilun kuuden tunnin repäisystä. Tunne laimeni pikku hiljaa alkuviikon mittaan, ja jukolan aattona perjantaina alkoi jo olla tuttu kisafiilis nousussa. Jukolasta lisää oman otsikon alla - No Limit -seikkailusta järjestäjille ja kisasiskoille kiitokset tässä ja nyt! Hieno kisa ja hienot reitit, hyvä mielikuvitus!

Multisportista melonta, melonnasta meteli

Metelistä meidän tiimi, meidän tiimistä tekniikka 25.5.2014

"Mää harrastan seikkailu-urheilua sen takia, ettei mun tarvi valita, missä lajissa haluan pärjätä!"
Eikä tarvi valita silloinkaan, jos pärjää kaikissa lajeissa, Kaisu!

Spring Adventuressa kulki "kaikki ne lajit hyvin, joita oli treenattu". Melonta ei kulkenut, melontaa ei ollut treenattu. Ja jotain lupauksiakin kisan jälkeen tein. Nyt niistä aiheista lisää.

Oli sovittu Kaisun kanssa, että päivitetään kuulumisia vähän pitemmän treenin lomassa. Kaisun ja Tytin kanssa on tarkoitus startata Rokuan Geopark Challengeen reilun kuukauden päästä (itteäkin nyt kyllä säikäyttää että vain kuukauden päästä). Yhteisten lukio- ja opiskeluvuosien jälkeen on Kaisun kanssa tavattu suunnilleen kerran vuodessa ja yleensä vauhdista, esimerkiksi Jukolan vaihtopuomilla toinen tuomassa ja toinen vastaanottamassa karttaa, tai Muhoksen pesäpallostadionilla Geopark Challengen prologissa, kun toinen pyyhältää vaihtoon ja toinen ottaa valokuvia. Nyt sitten kerralla asiat järjestykseen, treenit ja elämäntilannetiedot.

Olin niin köhäinen aamulla, että yritin perua koko treenin. Jälkikäteen sanon että onneksi Kaisu ei vastannut puhelimeen kuin vasta kun oli jo yli puolimatkan Lahdesta Vantaalle kanootin (ja pyörän ja rullaluistimien) kanssa. Uskalsin lähteä melomaan käheästä kurkusta huolimatta, ja melonnan jälkeen tuntui olo jo niin normaalilta, että rulliksillekin tohti. Kevyenä loppuverkkana sitten vielä kävin näyttämässä Kaisulle lähipolut pyörän päältä.

Lähipiirini seikkailevien naisten porukassa melontaspesialistit ovat harvassa. Oli jotenkin uskomattoman helppoa lähteä treenaamaan melontaa, kun kaveri tuo oman kanootin mukana, ja vesille päästään parin kilsan päästä kotoa. Ja mikä kalusto! Motivoiva, voisi ehkä yksinkertaisimmin kuvata. Kanootti taisi olla mallia (?) Tripper, tai niin sitä kutsuttiin, ja näppärä se oli! Ja melat höyhenenkevyet! Pakko laittaa näitä huutomerkkejä, kun en meinannut uskoa että kanootti liikahti oikeasti ihan jo ensimmäisestä vedosta lähtien! Koskaan kuullutkaan tämmöisistä kanooteista. :)

Naiset on urheilussa mahtavia ja kärsivällisiä opettajia. Aluksi tuli pari nopeaa neuvoa, ja sitten sai ihan kysyä, että sanopas nyt jotain mihin tässä tekniikassa kannattaisi keskittyä. Yhdessä vastavirtaavassa kohdassa sentään perämies-Kaisu tuumasi, että "tuotaa... Tarttis varmaan... meloa vähän, että päästään ylös." Tuli kyllä monta hyvää vinkkiä, ja etteivät unohtuisi ihan heti, tässä pitkäaikaiseen muistiin ne jotka vielä muistan:

.Kädet suunnilleen samassa asennossa koko ajan, koukistelujen välttämistä
.Veto lähtee kaukaa edestä, päättyy omalle kohdalle, vedon aikana lapa suorassa
.Paluuveto (voikohan sanoa backswing) mahdollisimman matalalla lähellä vedenpintaa
.Jalalla poljetaan vetoa vastaan, jotta saadaan kropasta voimaa (ja vältetään lonkankoukistajien työttömyys ja siitä johtuva kangistuminen)
.Selästä pyritään aktivoimaan lapojen välinen alue, ryhti pysyy ja melontaliike on oikeampi.

Reilun viikon päästä on taas vuorossa kajakkimelontaa, saa nähdä oliko tästä treenistä tukevaa apua siihenkin. Kanootteilua varten oli hyvä päästä kokemaan vesilläoloa ihan rauhallisen treenin merkeissä, ja keskittyä tekniikan hiomiseen.

Toisena agendalla oli käydä melonnan perään rullaluistimilla tuntumaa hakemassa. Minulla oli yksi harjoitus uusilla rullaluistimilla takana, ja muistikuvat olivat kahtalaiset. Ensimmäisessä treenissä alku oli hankalaa: niin oli nytkin, joskaan ei aivan samassa mittakaavassa. Ensimmäisessä treenissä luistelin lopun harjoitusta aika reippaasti, ja homma alkoi sujua. Tällä toisella kerralla yritin jarrutella vauhtia sykkeen pitämiseksi turvallisissa pk-rajoissa, ja jotenkin olo tuntui kömpelöltä ja huteralta. Kolmatta treeniä kaipaa; viikon päästä No Limit Adventure tarjoaa kuulemma sitten jo mahdollisuuden kokeilla luistelua kisavauhdillakin. "Pitempää liukua", sanoi treenimaisteri Kaisu, joka hallitsi tämänkin lajin normaalin hyvin.

Kun oli treenin makuun päästy, päätettiin käydä vielä pieni polkulenkki myös fillareiden selässä, alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Kannatti. Ajattelin, että näytän lähipolut, ja testaan muutamia kitkeriä paikkoja: uskaltaako niistä alkaa yrittää läpiajamista. Ja uskaltaa, on vastaus. Kaisu hurautti läpi kaikista paikoista joista pyysin! Pari kertaa katsoin perään, että hieno homma sinulle, muutaman kohdan päätin yrittää itsekin heti perässä. Muutaman kohdan olen nyt pari päivää myöhemmin päättänyt (yrittää) ajaa seuraavalla kerralla, periaatteella että sittenpä ainakin tietää, pääseekö niistä läpi vai ei.

Kotiläksyistä sitten vielä. Pieni mörkö nimeltä pyöräkuume pesiytyi minuun meidän lenkkipäivän tuloksena. Hyppäsi pitkospuun reunalta iholle ja alkoi levittää omaa myrkkyään treenin jälkeen! Näin kolme päivää myöhemmin olen jo miettinyt ostajaehdokkaita vanhalle pyörälleni, ja selannut oman ja naapurin miehen vinkkien perusteella pyörävalikoimaa netistä. Näihin seikkailuhommiin ideaalisimmalta tuntuisi 29" jäykkäperä, jossa voisi olla yksi etuhammasratas nykyistä vähemmän. Sitten vielä pari hienosäätövaatimusta... Ja oikean mallin etsiminen. Ihan jännittää, löydänkö uuden pyörän! Cube Team LTD on kyllä ollut motivoiva kaveri, kehitystä ajotekniikassa on tullut melkein joka lenkillä. En osaa kiteyttää asiaa loppukommentiksi... Ehkä osuvin olisi treenissäkin puhuttu kisasuunnitelma: "Teen oman parhaani, ja katsotaan miten käy!"

Kiitos Kaisulle loistavasta harjoituspäivästä. Ruoka maistui lenkin päälle, ja väsyttikin. Niin kuin pitääkin. Alkuperäiseen kevään treenisuunnitelmaan tuli yksi hyvä viikonloppu lisää - tästä loppuaika kisavalmistautumisessa meneekin pitkälti pienempien kisailujen merkeissä.

Spring Adventure 2014

Kevään ensi uinnit ja melontamaahanpudotus 10.5.2014


Väsymätön ikiliikkujakaverini Tytti innostui viime kesänä ilmaan heittämästäni ideastani kisata kaksistaan Multisport Cupissa kesällä 2014. Lyhyestä virsi kaunis, Spring Adventureen startattiin viikko sitten lauantaina. Oho!

Valmistautuminen sujui aika kivasti, kuulemma molemmat salaa parantelimme omia flunssiamme kertomatta toisillemme mitään pienistä kröhäilyistä. Näin sen kuuluukin mennä! Valmistautumisessa tankkauksen osalta olin tällä kertaa päättänyt olla tarkka ja hillitty. Tankkaukseksi näin lyhyeen kisaan riittäisi hyvin kahtena päivänä ennen kisaa yksi ylimääräinen leipäpari molempina päivinä. Ylitankkauksen kohtalo oli vielä aivan hyvin muistissa Lanzarotelta, sitä en kokeile enää kertaakaan uudestaan. Tavoistani poiketen olin sen sijaan jotenkin tullut valvoneeksi jopa kahtena edellisenä yönä reilun tunnin, jonka olisin mieluummin nukkunut - olo alkoi olla vähän sen tuntuinen, että kisan jälkeen ei tarvitse nukkumatin perään kysellä.

Univajeet unohtuvat kuitenkin yleensä justiinsa sillä hetkellä kun karttanippu annetaan käteen... Niin nytkin - tai ainakin melkein. Jokin ihmeellinen horros vaivasi vielä reitinsuunnitteluvaiheessa, kun yritettiin laskea kilometritietoja rastiväleille matkan arviointia helpottamaan. Tytti laski päässä nopeammin ja oikein, minä laskimella mitä sattuu! Karttojen kontaktointikin meni vähän sinne päin.

Yhtä kaikki, matkaan päästiin. Tällä kertaa prologeja ei ollut, vaan naisten ja sekajoukkueiden kilpasarja ampaisi suoraan pyörillä mtb-kartan reitille. Päästiin lähdöstä kärkeen, vain muutama sekajoukkue edellämme. Poljettiin aivan reippaasti ja yritettiin pysyä edes jonkun selän takana avoimissa kohdissa. Hyvältä näytti, siihen asti kun saavuttiin ensimmäiselle rastille...

Multisport cup haluaa käsittääkseni profiloitua nimenomaan urheilupuolelle, ja vähän vähemmän sille pähkähulluutta vaativalle osa-alueelle kuten nokkospuskiin patistamiselle. Jokin märkyyden kaipuu näitä kaikkia ratamestareita silti aina yhdistää... Ensimmäinen rasti sijaitsi jotakuinkin keskellä pientä jokea.

Naisjoukkueiden syndroomaan sitten. Monesta suusta olen kuullut, että märällä rastilla jäädään etsimään sopivaa ylityspaikkaa, ja ajatellaan, että pienellä lisäharkinnalla hoksaa jotain ja selviää liki kastumatta. Kun ei selviä! Päätin, että nyt ei mietitä yhtään, jokeen vaan ja kesä kuivattaa tullessaan. Tytti huuteli rannalta parempaa kahlauskohtaa, ja kipaisi sitten puoliväliin perään altaaseen. Ei kuulemma uskaltanut jäädä poiskaan, siis mitä?! Minun takiako, vai viiden metrin säännön, jota tuskin kukaan muu kuin me noudatti kisassa... Hyvä Team Spirit meillä ainakin oli!

Eli märkänä kainaloita myöten jatkettiin matkaa. Neljä ensimmäistä rastia haettiin pyörällä, sitten pyörät rastille parkkiin ja juoksemaan. Johdettiin naisten kisaa tässä vaiheessa! Juoksua varten saatiin rastivahdilta a-nelonen, jossa oli satelliittikuva Jätinlukot-alueesta. Sorakivimonttuja, suppia ja harjuja. Jostain syystä tällä osuudella 1) putosimme heti lähdössä minuutin päähän kärjestä kakkoseksi, 2) juoksimme reput selässä ja kypärät päässä ja 3) emme juosseet läheskään niin kovaa kuin olisi pitänyt JA olisimme pystyneet. Kun hypättiin jälleen pyörien päälle, saimme menosta kiinni uudelleen, ajoimme ihan kärjen ellei kärkivauhtia ja selvitimme suunnistuksen siinä missä muutkin helpolla radalla. Ihan pieni reitinvalinta vaihtoalueelle tullessa sentään tapahtui, ja siinä kohdassa meistä taisi mennä yksi naistiimi ohi. Tulosten analyysi paljastaa, että olimme tässä vaiheessa kokonaiskisassa neljäntenä.

Melonta oli mielenkiintoa täynnä, ja onneksi kestoltaan suhteellisen lyhyt. Ihan tarkkaan ei selviä edes rastiväliajoista, kauanko melonta lopulta vei, mutta suhteessa tällä pätkällä hävittiin ihan tolkuttoman paljon. Menomatka vastavirtaan vei energiaa ja toi oppia, seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut ja osaan ainakin teoriassa tärkeimmät melontaliikeradat. :) On lupaus!

Vapaasti valitsimme suorittaa vaijeriylityksen melonnan jälkeen. Helppoa kuin mikä, ja kiitos rastivahdille joka suunnilleen kielsi laittamasta valjaita päälle. Niitä ei tosiaankaan olisi tarvinnut, säästyi sekin aika. Toinen juoksupätkä melonnan ja ylityksen jälkeen alkoi pahassa energiavajeessa ja heikotuksessa, mutta eteni alusta pitäen vauhdikkaasti ja oli meiltä kaikkiaan hyvä osuus. Teimme yhden kärkiajan rastivälille, ja pysyimme kaikilla väleillä hyvin kärjen vauhdissa.

Ihmeitä näillä juoksuilla ei kuitenkaan tehty, vaikka edellä menevän Snowflakes-tiimin selät sentään saimme näkyviin vaihtoalueelle taas saavuttaessa. Otimme ihan supernopean vaihdon ja ampaisimme viimeistä kertaa pyörien päälle. Melkein saimme Snoukkarit kiinni (taas kärkiväliaika rastille), mutta teknisellä polkuosuudella ero ei kaventunut. Mukana hääräsi yksi sekajoukkue, ja yhdessä kohdassa kun kartta ei ollut parhaimmillaan suhteessa maastoon, Snowflakes-selät pääsivät näkymättömiin uudelleen. Harmi! Maalialueella oli vielä luvassa finfoam-patjalla uinti, joka sujui muuten kaikin puolin hyvin ja nopeasti, mutta rastileimaus kesti ja kesti, kun Emit meinasi juuttua trikoontaskuun ja kädet tärisivät kylmästä vedestä. Ja ehkä vähän kiireestäkin.

Kuulimme voittajien tulevan maaliin kun meillä oli vielä uinti edessä. Uinti vei siten aika tasan yhdeksän minuuttia, jonka verran hävisimme voittajille MamAdventurelle. (Onnittelut heille!) Meille kävi lopulta siinä määrin hassusti, että Snowflakes-tiimille tuomittiin 10min sakko leimaamatta jääneestä vaihtoalueen rastista - lähellä oli meilläkin jäädä rasti kuittaamatta. Tämän kisasiskojen sakon myötä nousimme kolmannelle sijalle, ja pääsimme pokkaamaan palkinnoksi Haltin urheilukassit.

Erikoinen kisa siinä mielessä, ettei kisassa sattunut juurikaan harmittavia töppäilyjä - meille. Kun kotimatkalla pantiin kisaa pakettiin, todettiin yhdestä suusta Tytin kanssa, että miksi ihmeessä sitä rastin leimaamista pitää aina jotenkin arkailla. Ylimääräiset leimat eivät tulosta pahenna, joten miksei vain leimaa surutta aina, kun on epävarma? Ja oikeastaan voisi jättää kysymysmerkinkin pois. Tästä lähin leimataan! Ennen seuraavaa kisaa myös käydään melomassa, ja keksitään emitille taskua näppärämpi sijoituspaikka niille osuuksille, kun reppu ei ole selässä. Eikä juosta pyöräilykypärä päässä, edes reeneissä.

Kehon kuntokartoitus ynnä muuta

Vähän sairastelua ja paljon pyöräilyä 4/2014

Kuukausi uudenlaista arkea takana eikä paremmasta väliä. Treenaamaan on päästy suunnitellusti, ja sairastaakin on ehditty odotetusti. Eivät ole aikuisetkaan turvassa kun päiväkodin lapset vaihtavat pöpöjä keskenään! Viikon verran on toistaiseksi tarvinnut pysyä poissa lenkkipoluilta flunssailun ja vatsanväänteiden vuoksi. Aika kohtuullinen ensimmäinen kuukausi siis.

Pääsiäisenä oli tarkoitus ajaa huippupitkää lenkkiä, ja tarjota tytölle laatuaikaa isovanhempiensa kanssa. Kun pääsiäistä edelsi lyhyt mutta ärhäkkä oksennustauti meidän perheessä, ja pohjoisesta meille lomalle aikoneet mummo ja pappa potivat omaa nuhakuumettaan, jouduttiin suunnitelmia vähän muokkaamaan.

Ajamaan silti päästiin ja pisimmälle lenkille kertyi ajallista mittaa 2h40min; yhteensä ajoa tuli rapiat seitsemän tuntia ja reilu tunti juoksua päälle. Suunnilleen aiotunlaisesti siis, vaikka yhdistelmätreeniä tarvitsisi vielä ehkä vähän lisää. Positiivista oli varsinkin, että melkeinpä jokaisella maastolenkillä a) uskalsin yrittää ja b) selvisin jonkin pahan paikan yli. Olin ylpeää, ylpeää! Pohditutti, että paljon asiaan taitaa vaikuttaa "vain" paljon polkeminen ylipäänsä. Josko pyöräilyssä käyttökelpoisimmat lihakset alkaisi löytyä, ja voimantuoton osaisi kohdistaa ja ajoittaa tehokkaammin? Seuraavaksi yritän löytää jonkin vinkkipalstan maastopyöräilyn tekniikasta. Harkinnassa on/oli jopa Korson Kaiun järjestämä maastopyöräilykurssi, mutta ajankäytöllisistä syistä sen joudun vielä jättämään jonoon.

Töihin paluun yhteydessä ilmeni yllättäviä, kiehtovia puolia: käytännössä heti käytännössä tarjottiin mahdollisuutta kehon monipuoliseen kuntokartoitukseen. Sellaiseen tietenkin, aina kiinnostaa kropasta tehtävät analyysit! Jännittäviä tilanteita nuo testit, vaikka luulee kuinka tietävänsä, että asiat ovat hyvällä mallilla... Kuntotestin palaute kertoi monipuolista ja mukavaakin palautetta, erityisesti rasvaprosentin päivittyminen oli iloinen tieto (eräs muutaman vuoden takainen mittaus antoi tuloksen 29%). Hapenottokyvyn tulos Polarin sykemittarilla tehtynä sen sijaan jätti pienen kismityksen, josko pitäisi käydä testaamassa todellinen hapenotto maski naamalla juosten. No, tulos oli ihan hyvä nytkin, ja eihän sillä hapenottokyvyllä sinänsä merkitystä ole, jos tuloksiinsa on tyytyväinen. :) Insinööriluonne vain nostaa päätään, tai sitten perfektionismi...

Toivottavasti flunssanrippeet karisevat pian. Enää viikko aikaa ekaan seikkailustarttiin: Spring Adventure ja Multisport cup.


Kehon kuntokartoituksen päätulokset:
.Painoindeksi 20,0 (hyvä)
.Rasvaprosentti 20,2 (hyvä)
.Kestävyyskunto 46ml/kg/min (hyvin hyvä, kuntoluokka 6/7)
.Puristusvoima 36kg (keskimääräinen, kuntoluokka 3/5)
.Liikunta-aktiivisuus 4/4
.Lihaksen osuus painosta 43,5% (lihas/rasva-arvio hyvä, kuntoluokka 4/5)

Ja mielenkiintoiset:
Perusaineenvaihdunta 1314kcal
Kokonaisenergian kulutus (ilman liikuntaa) 2024kcal.

Testin tekijä: Fitpoint Oy

Lapin lunta, Lapin aurinkoa

Viimeinen lomaviikko eli hiihtoviikko eli hiihtolomaviikko 3/2014


Urheilukevään kalenteriin merkatuista kuukausittaisista isoista treeneistä ensimmäinen, hiihtoviikko Levillä, on nyt takana. Suunnitelman mukaan meni, jopa vähän tavoitetta paremminkin. Latukarkeloiden jälkeen on jo siirrytty Etelä-Suomeen sulalle maalle ja hypätty taas pyörän selkään. Mukava on siis palata vielä hetkeksi kertaamaan Lapin taikaa ja sitä, miten hiihtelyt lopulta menivätkään.

Hiihtolomaviikoista Levillä on menneinä vuosina nautittu useanlaisissa tunnelmissa. Milloin on ollut tavoitteena tyhjentää aivot työkuormituksesta, milloin hiihtää läpi koko latukartta, milloin suksia Ylläkselle ja/tai sieltä Leville; toistaiseksi kerran mökkiseuralaiset ovat osallistuneet Lapponia-hiihtoon. Tänä vuonna asetelma oli taas omalla tavallaan jännittävä, sillä loman ajankohta oli allekirjoittaneen viimeinen hoitovapaan viikko, ja nuoremman polven viimeinen viikko ennen päiväkodin aloittamista. Loistava sauma lepuuttaa mieltä kauniissa maisemissa, siis!

Kun nyt kevään mittaan on tullut mietittyä treenaamista aiempaa paremmin, suunniteltua ja toteutettua suunnitelmia, oli yhdenlainen suunnitelma laadittuna myös tälle hiihtoreissulle. Ja hyvin meni, kuten sanottua: yhteensä 22 tuntia ja 219 kilometriä kertyi ladun pinnalla liitelyä. Tarkoitus oli ottaa tosi tosi rauhallisesti ainakin alkuviikko, tai ainakin joka toinen päivä. Suunitelma toimi superhyvin siksikin, että vakituinen kämppäkaverini kotoa oli ilmoittautunut Saami Ski Raceen loman lopettajaisiksi, ja piti sitä silmällä pitäen lappamishalunsa kohtuullisina hiihtelemällä lähes koko viikon lähes pelkästään vaimonsa perässä.

Vaimon hiihtovauhti vaihteli: ensimmäisellä lenkillä intoa piisasi, kun edellisestä hiihtolenkistä oli aikaa reilu kuukausi. (!) Yhdelle päivälle oli sovittuna päiväkotielämää ajatellen oikein pitkä lenkki, jotta sekä lapsi että äiti saisivat edes yhden pehmeän laskun päivän harjoitellakseen erossaoloa. Tuolla lenkillä maltettiin viipyä kuutisen tuntia, josta hiihtoaikaa vajaat viisi tuntia. Loppuaika reissusta, reilu tunti, pyhitettiin hiihtotekniikan videoinnille, mehun juonnille ja Hanhipirtin hirvikeittolounaalle. Erityisesti viimeistä näistä suosittelen täydestä sydämestäni!

Pitkä lenkki, samoin kuin perheen pienimmän hoidosta suuren vastuun kantaneiden isovanhempien perässä hiihtäminen olivat oikein matalan sykkeen peruskuntolenkkejä parhaimmillaan. Aiemmista vuosista poiketen eväiden syöntiä ja koostumusta mietittiin herkkukurin tiimoilta vähän tarkemmalla syynillä. Herkkueväitä ja parit latukahvilan lätyt sallittiin kyllä, mutta kohtuutonta suklaan ja energiapatukan syömistä päätettiin välttää. Hyvin meni siinäkin suhteessa. (Kylläpä nyt tosiaan tulee paljon onnistumispisteitä.)

Vastapainona leppoisille lenkeille (uskaltaisin sanoa) kunnon tehoja saatiin, kun minäkin vedin vuorollani lastani Chariot-multisportkärryssä, joka oli hiihtopaketin myötä transformoitunut täydelliseksi ahkioksi. Leviläisen ystävän kanssa päätettiin ihan ottaa yhden päivän asiaksi vertailla ystävän lapselle vuokratun Fjällpulkenin ja meidän Chariotin vetotuntumaa, ja samalla tuli sitten hiihdettyäkin aika rivakasti. Tiedä muiden puolesta sanoa, mutta minulle tuo lenkki oli kyllä viikon tehokkain, ja hyvä niin. Kelikin oli silloin parhaimmillaan, kevätaurinkoa pilvettömältä taivaalta! Lopputulos vetotuntumatestissä oli molempien testaajien mielestä selvä: ensimmäisten raskaiden potkujen jälkeen Chariot tuntui selvästi miellyttävämmältä vetää, ja tuli perässä Fjällpulkenia tasaisemmin. Myöhempi uutisointi tiesi kertoa, että testikaveri oli sittemmin päättänyt hankkia oman Chariot-kärryn. Hyvä valinta, sanon.

Vielä loppuviikkoon mahtui yksi vauhtileikittely- ja nautiskelulenkki, kun hiihtokeli sen kuin liukastui loppulomaa kohti. Perjantaina hiihtelin appiukon kanssa ilman pulkanvetoa tai muitakaan vauhtirajoitteita 40km lenkin, ajallisesti hiihtoaikana 3h ja vartti päälle. Tuon lenkin kruunasi vielä illalla vesijuoksentelut kylpylässä, sekä tietysti piipahdus kylmä- ja kuumavesialtaassa, liukumäessä ja ulkoaltaissa. :) Prima, alles prima.

Näin jälkeenpäin muistellessa alkaa näyttää siltä, että lomaviikko oli vähintäänkin onnistunut, ja tekemistä on piisannut. Etukäteen aina jännittää niin koti- kuin lomaviikoillakin, saako suunniteltuja treenimääriä kasaan alkuunkaan... Pienen kiven verran keveni kesään ja kesän koitoksiin valmistautuminen, kun maaliskuun päätreeniviikkoon sopi näin loistava ajallinen määrä liikuntaa, ja lisäksi kulku alkoi jo antaa viitteitä siitä, että maltillinen ja johdonmukainen kestävyyspohjan harjoitusten toteuttaminen alkaisi purra.  Ajoittain kun ladulla mentiin kovaa, se tuntui hyvältä ja vauhtia jaksoi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Yhteenveto viikon hiihdoista:
Päivä 1) 2h30min, 30km, vapaa
Päivä 2) 2h45min, 25km, vapaa
Päivä 3) 4h45min, 47km, pertsa
Päivä 4) 2h40min, 27km, vapaa
Päivä 5) 2h45min, 21,5km, pertsa
Päivä 6) 3h15min, 40km, vapaa; vesijuoksua 30min
Päivä 7) 3h15min, 28km, pertsa.


Sitten katseet jo kohti seuraavan kuukauden supertreeniä, tai supertreenijaksoa. Ajatuksissa oli pyrkiä löytämään huhtikuulle sopiva pyörärogaining tai muu pyöräkisa, mutta joko hakutaidot ovat kehnot tai sitten ajankohta on liian aikainen - kisaa ei ole löytynyt. Lapsenhoidon järjestyessä sopivasti on pääsiäiselle ladattu seuraavat suuruudenhullut tavoitteet.

Treeniruokaa

Urheilijalle sopiva sokeriton omenapiirakka 3/2014

Kerran tai muutaman on urheilublogeista saanut lukea seikkailijan ravinnosta kisan aikana. Mikropitsaa, sipsiä, rusinaa, meetwurstia, karkkia, suolapähkinää, energiapatukkaa, suklaata, kokista... Treenikaudella ruokailu onkin sitten niin sanotusti jotain aivan muuta.

Poikkeuksellisesti fya-blogissa on tällä kertaa tarjolla ruokaohje, urheilijalle sopiva sokeriton omenapiirakka! Laitoin huutomerkin, koskapa sain tämän idean eilen, ja heti ensimmäisellä kokeilulla tänään tärppäsi: syötävää tuli, jopa herkullista. Sallin ripotella puolisen teelusikallista sokeria piirakkapalasen päälle, jolloin maku voimistui huomattavasti niin, ettei edes muistanut syövänsä terveyspiirakkaa.

Olemme perheessämme tiukalla herkkukurilinjalla, kumpainenkin aikuinen omasta syystään. Toisella on painonpudotustavoite kestävyysmatkoja varten, blogistin on puolestaan tarkoitus kompensoida treenien rajallista määrää tarkennetulla ruokavaliolla. Päivän ruokailuista on karsittu kaikki jälkiruoat, ja ainoa herkutteluateria on aamupalalla sallittu 100 g hedelmämysliä. (Ainakin toistaiseksi molempien herkkukuri on sallinut myslilautasellisen.) Päivän pulla on korvautunut yhdellä tai kahdella hedelmällä, ja kaikki välipalat ja usein myös iltapala pyritään täyttämään rahka-annoksilla. Treenin jälkeen palautusjuoma on aina valmiina heti juotavaksi, ja kunnon ruoka pyritään syömään mahdollisimman pian treenin jälkeen. Pääruoissa on painotettu pyrkimystä kasvisruokailuun, ja ainakin punaisen lihan käytön vähentämiseen. Tähän suunnitelmaan on kerätty vaikutteita jutustelemalla asiantuntevien urheilijoiden, lääketieteen ammattilaisten ja pitkän linjan kasvispainotteisten ruokailijoiden kanssa, ja pitämällä korvat auki aina kun aiheesta kuuluu keskustelua. Viimeksi viime viikolla aamuteeveestä kuului, että ihmisen ehdoton maksimi päivän sokeriannokselle tulisi olla kuusi teelusikallista. Luulenpa, että joinain herkuttelukausina on tullut syötyä huomattavan paljon enemmänkin!

No mutta, joskus tulee kuitenkin se kutkutus, kun jotain herkkua tekisi mieli saada. Inspiroiduin tähän lähtökohdiltaan suolaiselle pohjalle tehtyyn omenapiirakkaan monia lähteitä selailemalla, mutta eniten mukailin tätä ohjetta. Ehkä seuraavalla kerralla kokeilen vielä sen suolaripauksen lisäämistä piirakkaan. (Suolan lisäämisen ajatukseen taustoja antavat kaksi lähdettä: toinen, joka lisää jokaiseen makeaan piirakkaan puolikkaan teelusikallisen suolaa, ja toinen, joka täyteläistää varsinkin polognese-kastikkeen parilla teelusikallisella sokeria.) Ohjeen julkaisun myötä polkaistuu käyntiin myös toivottavasti juttusarjaksi laajentuva Marjaisan kaaren herkut. Inspiraation osuessa kohdalle jatkoa seuraa.

Urheilullista herkuttelua!


Marjaisan kaaren sokeriton omenapiirakka

Pohja:
3 dl vehnäjauhoja
100 g auringonkukkaöljyä
3 rkl vettä

Täyte:
Esim. 1 l pakastettua (oman pihan) omenaa, 2 dl  pakastettua vadelmaa

Kuorrutus:
2 kananmunaa
200 g kevytkermaviiliä
500 g maitorahkaa

Pohjan ainekset sekoitetaan, levitetään vuokaan pohjalle ja reunoille, esipaistetaan n. 10 min 200 asteessa.

Lisätään täyte ja kaadetaan tasaiseksi sekoitettu kuorrutus päälle. Koko piirakka uuniin, paistetaan noin tunti, tai kunnes pintaan alkaa tulla väriä.

Omstart!

Tulevan kesän tavoitteet ja haaveet 2/2014

Johtuu varmaankin nuoruuden harrastuksestani pesäpallosta, että uusi kausi tarkoittaa minulle aina seuraavaa kesää, ja uuteen kauteen valmistautuminen alkaa viimeistään vuodenvaihteessa. Nyt kun olen jo hyvän aikaa urheillut ns. kilpakuntoilijana, rytmitys ja lajipainotukset tuntuvan ohjautuvan samaan kesäkausirytmiin kuin luonnostaan.

Hiihto on minulle hieno ja tärkeä laji, ja kuitenkin olen taipuvainen pitämään massahiihtokilpailuja paljolti myös "vain" hyvinä treeneinä kesän koitoksille. Suunnistus on vienyt sydämeni ihan totaalisesti, ja viime kesänä ensimmäistä kertaa koettu rastiviikko tuntui uskomattoman hienolta tapahtumalta urheilla mukana, jo katkeamattomaksi perinteeksi tulleen Jukolan itseoikeutettuna jatkumona. Viime talvi meni kilpailujen osalta käytännössä ohi raskauden jäljiltä toipuessa, ja kisavire alkoi löytyä juuri kesän korvalla. Tästä kaudesta olisi tarkoitus muokata vähän toisenlainen, vaikkakin paras vire olisi taas tarkoitus ajoittaa alkukesän tienoille.
Jotta elämä ei olisi liian arvattavaa, olen hiljattain kumonnut kaikki edellisessä kirjoituksessa laatimani lupaukset treenien määrästä ja pituudesta sekä kilpailullisten haasteiden kovuudesta. Nimi on joukkueessa, joukkueen nimi hahmottumassa, kilpailun nimi on Rokua Geopark Challenge 2014. Pieniä muutoksia, lähinnä lisäyksiä, on treenikalenteriin siis tulossa.

Kun paikka kisaan aukeni, otin kylmästi kalenterin käteen, ja aloin miettiä, minkä verran oikeasti ehtisin treenata ennen kisaa. Ja edelleen sitä, viitsisikö sellaisella treenillä uskotella itselleen, että on kisakunnossa 24 tunnin koitokseen. Lueskelin vähän treenipalstoja, ja sain vedettyä yhteen suunnitelmani kevääksi. Päätin pitää aiemmin asettamani minimiviikkotreenit samoina, ja satsata siihen, että joka kuukaudelle osuisi vähintään yksi oikeasti pitkä lenkki, mieluiten kisa. Tämän lisäksi panostaisin huolellisuuteen ja runsaaseen ulkoiluun, ja vähintään kolmena viikkona neljästä pyrkisin tekemään ns. normaalin pitkän lenkin, kestoltaan 2-3 tuntia.

No niin. Akut ladattu. Suunnitelmat hieman tarkemmin auki purettuna näyttävät tältä:

Joka viikko
. Vähintään neljä harjoitusta, joista
. Yksi on puntti
. Yksi on pitkä, 2-3 tuntia
. Yksi (ja vain yksi) on tehoharjoitus ja
. Ainakin yksi harjoitus on tai sisältää pyöräilyä.
(. Jokainen lisäharjoitus on plussaa, kuitenkin vähintään yksi lepopäivä / viikko.)

Joka kuukausi
. Vähintään yksi pitempi kilpailunomainen harjoitus, kesto vähintään 5 tuntia. Alustavan kalenterin mukaan nämä harjoitukset olisivat
. Finlandiahiihto, molemmat matkat, helmikuussa
. Hiihtolomaviikko Levillä, maaliskuussa
. Jokin pyöräilyrogaining tai muu pyöräilykilpailu huhtikuussa
. Multisport cup, Spring Adventure toukokuussa ja
. Multisport cup, No Limit Adventure kesäkuussa.

Tämän kirjoituksen julkaisuajankohtana listattujen harjoitusten toteutuma näyttää kaksijakoiselta. Alla on kolme oikein hyvää treeniviikkoa (9-10 h / viikko) sekä yksi erittäin huono (0 h) sairastusviikko. Pyöräilytreenejä on takana jopa ennakoitua enemmän. Lisäksi Finlandiahiihto, jota ei peruta edes lumettoman maan edessä, uhkaa jäädä omalta kohdalta väliin (tai muuttua pk-treeniviikonlopuksi) mm. edelleen häiritsevän yskän ja aran nielun vuoksi.

Hyvän puolelle menee kuitenkin vaakakupissa vielä useita asioita. Enää treenimotivaatiota ei tarvitse kaivella kivien alta tai yhtään mistään: nyt on tavoite ja sitä kohti vie jokainen hyvin tehty treeni! Lisäksi tuntuu, että edellisen kirjoituksen aikoihin käyty perusteellinen pohdinta urheilun tarkoituksesta (lapsiperheessä) ja sen jälkeen uuden startin myötä tehty laatulupaus ovat tuoneet jonkinlaista ammattimaisuuden tunnetta tekemiseen. Luulen kyllä, että tämän ammattimaisuuden suurin ilmentymä on omassa päässä, päänsisäinen, my thing, mutta joka tapauksessa treeneistä on entistäkin helpompi nauttia, kun jäsentely on tehty isossa mittakaavassa valmiiksi. Aina kun pääsen treenaamaan, keskityn vain siihen, että treeni onnistuu mahdollisimman hyvin, enkä harmittele asioita, jotka jäävät lenkin vuoksi toisaalla tekemättä. Ja vielä viimeinen plussa menee leppoisuudelle, pitkälle piiitkälle matkalle kun harjoitellaan. Määrää ei korvaa mikään tehoharjoittelu, ja määrää tehdään rauhallisesti. Tähän luen esimerkiksi reippaat vaunulenkit varsin sopiviksi pyöräilyjä ja hölkkälenkkejä täydentämään.

Summaanpa vielä. Olemme perheessämme päättäneet kokeilla miltei kokonaisvaltaista urheilijakevättä, ja suunnitella muut tekemisemme suuressa määrin urheilun ehdoilla. Toistaiseksi tuntuu hyvältä ja oikealta päätökseltä. Tätä jatketaan neljä kuukautta! Seuraava tavoite on parantua ja palata myös tehotreenin makuun as soon as possible. Tuulta päin, morooo!

Treenitauko

Henkisen ja fyysisen urheiluväsymyksen käsittelyä 12/2013 -1/2014

Syksyn mittaan oli mieleen pesinyt ajatus pitää myöhäisen syksyn maratonin jälkeen pitkästä aikaan niin sanottu kunnon breikki urheilusta, ainakin tavoitteellisesta sellaisesta. Kun vielä kisajuoksu meni miten meni, Lanzaroten reissun jälkeen ei paljon ollut virtaa kinttaissa tai treenipainetta takaraivossa.

Oli aika mukavaa, että tauon tarve ajoittui samaan aikaan joulun, uudenvuoden, yksivuotissynttäreiden ja liukkaiden pääkallokelien kanssa. Läheiset tuskailivat, kun kelit ei meinanneet suosia juoksemista, pyöräilemistä eikä ainakaan hiihtämistä. Minä popsin hyvän omatunnon turvin herkkuja, pääosin terveellisiä mutta kylläkin ihan reippaasti myös joulun suklaata. Lueskelin hyvää kirjaa, konttasin yksivuotiaani kanssa, houkuttelin muita pelaamaan arvoitus- tai lautapelejä...


Nyt reilu kuukausi maratonin jälkeen en ole aivan varma, onko hyvä vai huono asia, että treenit ovat taas startanneet, mutta varsin maltillisesti. Ihan täyttä mielenkiintoa ei vieläkään ole, tai ainakaan viime vuosien jatkuvaa poltetta lenkkareiden matkaan, pyörän selkään tai suksien päälle, punttitangon alle...

Treeni-into on palailemassa pikku hiljaa, niin että houkuttaa on alkanut jo ainakin puntti ja voiman kartuttaminen. Tähän isona osatekijänä on uskoakseni ollut Hiihto-lehdestä  napattu hiihtäjän kuntopiiri, mallia keskivartalon vahvistaminen. Olipa oiva hetki, kun ensimmäistä kertaa siipan eli kotivalmentajan kanssa kokeilimme läpivetoa, ja totesimme, että nyt molemmat kuntopiirikuurille kuin oltaisiin jo. Kuntopiirittely aloitettiin jo ennen maratonreissua, mutta varsinaisesti sitä on intouduttu noudattamaan joulutauon jälkeen. Itse olen pyrkinyt tekemään kuntopiirin noin pari kertaa viikkoon, siten, että toinen kerta on ollut punttipäivänä tai viereisenä päivänä. Eipähän unohdu ne tärkeimmät lihasryhmät jos salilta tulee syystä tai toisesta kiire karkuun.

Jokin taisi lipsahtaa urheilun suhteen syksyllä yli tai hitusen pois raiteiltaan, kun treenaaminen tuntuu "ihan kivalta", mutta kaikki kilometrien ahnehtiminen, hiihdottomien kelien manaaminen ja jatkuva urheiluasioiden puiminen eivät ole sittemmin oikein kiinnostaneet. (Olympialaiset on tietenkin asia erikseen.) Toinen vaihtoehto on toki uudehko rooli äitinä omassa perheessä: lisäaika urheilulle tarkoittaa vähemmän aikaa jossain muualla, lapsen kanssa. Itsetunnon palauttava vuosi synnytyksen jälkeen onnistui hyvin, mutta osoitti myös, että (molempien vanhempien) treenaaminen lapsiperheessä vaatii tiukkaa aikataulutusta, joka puolestaan kiristää helposti hermoja. Tapanani ei ole jännittää kohtuuttomasti etukäteen, mutta hoitovapaan päättyminen kummittelee silti miltei päivittäin mielessä, ja sotii kovien urheilutavoitteiden asettamista vastaan. Huomaan myös, että välillä jännittää ja siksi ehkä kiukuttaa sekin, kun treenin toteutuminen on usein epävarmaa viimeiseen asti. Tasapainoa ajatuksille etsitään.

Olen tulossa siihen tulokseen, että urheilu jatkukoon täysillä vastedeskin, (siinä ja vain) siinä määrin, kun se on kohtuullisella panostuksella mahdollista. Pitkistä pisimmät treenit ja kisat saattavat jäädä minulta vielä ainakin tulostavoitteellisina hamaan taivaanrantaan odottamaan; eletään näitä ruuhkavuosia nyt maltillisesti ensin. Urheilla voi myös hyviksi ja perhejärjestelyiltään helpohkoiksi todetuilla lyhyemmillä matkoilla, ja omalla tasolla, siten että hyvä mieli ja liikunnan ilo säilyy yhdellä, toisella ja kolmannellakin. Ja sitten toisaalta... Tarviiko sitä nyt niin linjatakaan, mitä puolen vuoden päästä treenaa. Jos keskittyy tekemään viikon kerrallaan nyt, ja siihen, että kaikki treenit ovat nyt laadukkaita. Laatu kompensoi kummasti määrää tässäkin asiassa.